Jotkut määrittelevät elämä-sanan synonyymiksi sanan intohimo. Minun intohimoni    -ja työni-   on terveys ja hyvinvointi. Olen onnellinen saadessani tehdä työtä, jossa voin levittää näitä asioita ympärilleni. Pidän myös silmäni ja korvani auki hyvinvoinnin uusille tuulille. Kaikki kiinnostavat menetelmät minun pitää tietysti itsekin kokeilla. Jotta tietäisin, mistä puhun.

Viikot kuluvat käsittämättömän nopeasti. Sitä herää maanantaina, ja ennenkuin huomaakaan, on jo perjantai. Viikkoihini mahtuu niin paljon hyvää, hienoja kohtaamisia, erilaisia havaintoja, kokemuksia ja oivalluksia, hyvää jaettavaa. Yksi suuri rikkaus työssäni ovat juuri erilaiset ihmiset, heidän kokemuksensa, osaamisensa, tietonsa,  kiehtovat tarinat, yhteiset hetket. Toisen ihmisen maailman uppoutuminen, yhteiset naurut, joskus itkutkin.

Kirjoittelen tätä blogia ehkä viikoittain, tai sen mukaan, miten aika antaa myöten. Minulla ei ole vaitiolovelvollisuutta, vaan vaitiolo-oikeus. Sen vuoksi voin kertoa joistain asioista vain hieman ympäripyöreästi.

 

 

3.8.

Olin viime talvena jo viisikymppinen, nyt tunnen olevani vasta viisikymppinen ja elämäni kunnossa. Muunkinlaisia vaiheita on ehtinyt matkan varrelle kertyä. Ne vaiheet ovat kannustaneet  huolehtimaan oman kehon hyvinvoinnista mahdollisimman kattavasti.
Yleensähän me ihmiset annamme arvoa terveydellemme vasta sitten, kun se on vaakalaudalla tai menetetty. Olen usein verrannut tätä autojen huoltoon. Jos kohtelisimme autojamme kuten itseämme, emme tankkaisi juuri koskaan. Luottaisimme, että bensan loppuessa siinä on kyllä kohdilla joku huoltoasema. Ellei, kyllä tankin sisällä olevilla hajuilla pääsee varmaan perille. Emme tarkistaisi rengaspaineita, koska emme ole huomanneet vielä ajavamme vanteilla. Renkaissa on siis ihan tarpeeksi ilmaa. Moottoriöljykäkään ei katsottaisi, koska moottori toimii. Sitten moottorin leikatessa kiinni kaataisimme sinne litran, pari parasta öljyä ja odottaisimme moottorin starttaavan. Näinhän asiat eivät terveyden saralla toimi.
Kun terveysongelmat alkavat olla konkreettisia, itse ongelman aiheuttaja on kehittynyt jo vuosia, ellei vuosikymmeniä.
Ennaltaehkäiseminen ja ensimmäisiin oireisiin tarttuminen lienevät siis kauaskantoisempia ratkaisuja 🙂 oli ikä mikä tahansa, hyvä olo on aina mukava olotila.
Pahasti vaikuttaa, että joudun taas antamaan Kannawaylle kehuja. Jälkikasvun mielestä olen ollut paremmalla tuulella kuin todella pitkään aikaan. Siltä minustakin tuntuu. Tänään on tapahtunut ihmeiden ihme; 3 tuntia autossa ilman lonkkakipua! Viimeisen parin vuoden aikana en ole voinut istua autossa yli varttia ilman sietämätöntä lonkkakipua, johon on auttanut vain Bemer-hoitovyö. Nyt jätin kaiken uhalla Bemerini kotiin, koska pääsen perillä käyttämään sitä. Otin matkalle lähtiessä Kannaway-öljyä höyrynä, sekä toisen annoksen puolivälissä matkaa. Särky alkoi muistuttaa itsestään vasta viimeisen 15 km aikana. Salvaa olisi tuolloin voinut käyttää paikallisesti, mutta se unohtui lähtökiireessä kotiin. Tämä tuntuu aivan uskomattomalta kokemukselta!
Olen nähnyt huimia valokuvia psoriasiksen ja atoppisen ihon muutoksista vain parissa päivässä. Lintukirppu oli kiusanani eräänä päivänä. Puremajäljet jäivät, mutta kutina loppui kuin seinään salvan avulla.
Kuun liikkeet kyllä valvottavat minua edelleen. En katso etukäteen, koska on täysikuu. Kun nukkumatti pakoilee minua, huomaan usein muutamia päiviä myöhemmin, mistä on ollut kyse.
Chiqi-koiralleni öljy on tehnyt myös hyvää. Hän on ensimmäistä kertaa elämässään matkustanut edes osan metromatkasta ilman draamaa.  Hän ei näet pidä metrosta ollenkaan. Ja miten pehmeä ja hohtava hänen turkkinsa on…
Muutaman asiakkaan kanssa on käyty mielenkiintoisia keskusteluja ravitsemuksesta ja kehon tavoista kertoa siitä, mitä ravitsemuksessa voisi korjata. Yksi indikaattori on selluliitti. Kävin viime syksynä Lääkärikeskus Astriksessa ravintoterapeutti Minna Hansenin vastaanotolla. Hänen hyvillä ohjeillaanhan sain atopiani talttumaan paremmaksi kuin vuosikymmeniin. Mietin, miksi minulla on selluliittia, vaikka syön pääasiassa raakaravintoa ja käytän hyvin harvoin ja vähän viljaa ja sokeria. Hän muistutti selluliitin olevan ulkoisin merkki kehon happamuudesta. Olen lisännyt lähes päivittäin hieman puhdistamatonta merisuolaa juomaveteeni. Se neutraloi kehoa. Selluliitti on todellakin vähentynyt.
Bemer on taas kuluneella viikolla useita kertoja osoittanut tehonsa nivelrikon hoidossa. Muistan, kun kollegani Maarit Kemppinen esitteli Bemerin minulle kuusi vuotta sitten. Tottahan se kiinnosti, mutta niin kallis… Kuitenkin silloiset uniongelmani äityivät nin pahaksi, että päätin erilaisten järjestelyiden turvin hankkia oman Bemerin. Kertaakaan ei ole tuota päätöstä tarvinnut katua.  Ja parasta on, kun näkee, miten asiakkaat saavat siitä apua. Kipu on inhottava kumppani, ja siitä eroonpääsy on todella helpottava kokemus.
Hyvä ystäväni tutustutti minut ResQ-clubiin. Kyseessä ei ole löytökoirien pelastuskerho, vaan ravintoloiden ruokahävikkiä vähentävä sovellus. ResQ-sovelluksen voi ladata puhelimeen tai tietokoneelle Google Play-kaupasta. Sovellus etsii karttaan valittavalta alueelta pilkkahintaan myytävät ravintola-ja kahvila-annokset, jotka muuten heitettäisiin pois. Monen monituista kertaa ruoan pelastusoperaatio on pelastanut myös oman päiväni. Yksi ystäväni, jonka tutustutin hiljattain palveluun, kuvasi sovellusta parhaaksi asiaksi elämässään aikoihin. Tällaisia ilosanomia on mukava levittää!
Olen ilokseni huomannut, ettei selkäni ole tänä kesänä kiukutellut kertaakaan pyöräilystä, kuten  monen aikaisempana vuonna. Taas yksi asia lisää Shaktajoogan testimoniaalieni listaan! Keho ja mieli ovat oppineet rentoutumaan automaattisesti jo ensimmäisten asanoiden aikana.
Erinomaisen mukava tapa aloittaa uusi päivä.
Helteet taitavat vähitellen olla väistymässä. Tällaisella säällä on tärkeää muistaa lisätä suolansaantia. Emmekä haihduta hien mukana pelkästään suoloja, vaan myös mineraaleja ja hivenaineita. Ehkä ylimääräinen hivenlisä ja runsas vihreiden kasvisten sekä yrttien  käyttö on  hyväksi vielä lämpötilojen laskettuakin, sillä kehon varastojen täyttyminen vie oman aikansa 🙂

28.7.

Lämmin sää ja aurinko ovat enemmän mieleeni, kuin meikäläiset talvikelit. Nyt on sitten syytä asennoitua vallitseviin sääoloihin sen mukaisesti…. Olen lisännyt juomaveden suolaamista ja onneksi selvinnyt ilman tuntuvia heittelyjä suolatasapainossa.  Kuumuus tekee öisin sen verran jäynää, että nukkuminen alkaa olla vaikeaa kaikista apukeinoista huolimatta. Onneksi saan aamuisin lähteä tekemään työtä, jonka parissa viihdyn erinomaisesti! Kulunut viikko on ollut kuin avoinaisen aarrearkun tutkailua, niin mukavia ovat päivät olleet.

Joogasalillakin tapahtuu mukavia. Leirin jälkeen aiemmin vaikeilta tuntuneet asanat tuntuvat entistäkin mukavilta, niissä suorastaan viihtyy. Viimeisen viikon aikana kehossa on tapahtunut iso harppaus tällä saralla. En muista, koska minulla olisi ollut näin hyvä olo kehossani.  Annan kyllä osan kiitoksesta ehdottomasti Kannawayn tuotteille. Olen tähän asti ottanut Pure Gold-öljyä vain aamuisin, puolisen teelusikallista. Nyt olen jakanut päivittäisen annokseni kahteen osaan ja vähän lisännyt määrää. Monen monta vuotta äreästi kiukutellut vasen lonkkani ei ole viimeisen viikon aikana kertaakaan muistutellut iltaisin siitä, että olisi jo aika ottaa jokailtainen Bemer-hoito. Satunnaiset  lonkan kiputuntemukset öisin eivät ole enää herättäneet.  Samoin lonkka on lakannut kramppaamasta joogasalilla. Ellen lukisi päivittäin muilta vastaavia kokemuksia, en oikein uskoisi tätä todeksi. Myös hyönteisten puremissa hamppusalva toimii uskomattoman tehokkaasti. Jäljet puremista voivat kyllä jäädä, mutta kutina loppuu kuin seinään. Lonkkaani tuli liian pitkän istumisen vuoksi ilkeä hermokipukohtaus runsaas viikko sitten. Se katosi parissa minuutissa levitettyäni alueelle hamppusalvaa. Tämän ei minusta pitäisi olla mahdollista, sen verran epäileväinen Juudas olen 🙂 Kaipa tuo on uskottava, kun niin kävi. Ensi viikon lopulla on esissä yhteensä 6 tuntia autossa istumista. Puolikin tuntia ilman Bemeriä autossa on minulle äärirajoilla, joten sitten pääsen punnitsemaan salvan tehoa toden teolla.

Kehon liikkuvuus ja sitä rajoittavat tekijät ovat loputtoman mielenkiintoisia asioita. Kireä jalkapohjan lihaksisto voi rajoittaa varpaiden liikkuvuutta ja tehdä varvaskipuja askeltamiseen. Kireät ranteen alueen lihakset taas voivat kipeyttää sormia ja rajoittaa niiden liikkuvuutta.  Alaselän ongelmat voivat johtua huonosta istuma-asennosta. Niskavaivat taas häntäluun vinoudesta, ja sillekin löytyy usein omat syynsä alempaa kehosta. Ja niin edelleen.

Olen ollut vuosia tietoinen kehoni oikeanpuoleisesta kireydestä erityisesti takareiden ja lonkan alueella. Suurin osa fyysisistä ongelmistani kasautuu oikealle. Jopa oikea kämmen sormineen näyttää kymmenisen vuotta vasenta kämmentä vanhemmalta. Taustalla lie käsivarren luiden totaalinen katkeaminen pudottuani lapsena puusta 🙂  Ja huh, suonikohjutkin ovat löytäneet tiensä sinne, onneksi vain oikealla.

Joogaleirillä paikansin oikean puolen ongelmani ytimeksi, yllätys, oikean päkiäni. Sitä on nyt hoidettu yhteistyökumppanin avustuksella kuntoon. Kehun häntä tarkemmin, kun saamme vielä käsittelyn tai pari tehtyä. Olen esimerkiksi hänen avustuksellaan huomannut askelluksessani pienen virheen, jonka korjaaminen tuntuu selässä asti. Nyt koin konkreettisesti, miksi kehon tärkeimmäksi liikkeeksi on sanottu nilkan pystysuuntaista ojennusliikettä eli dorsaalifleksiota. Ihmiskeho on kyllä ihmeellinen kokonaisuus.

Työtiloissani tehdään parhaillaan naapurihuoneeseen äänieristystä. Kulunut viikko on tuonut eteeni uuden ihmeen, jota en ole aiemmin kohdannut; remonttimiehet, joka tulevat paikalle prikulleen sovittuun aikaan ja hoitavat hommat sovitusti! Ekmanin remontti ja maalaus Oy ansaitsee kyllä tästä hyvästä erikoismaininnan 🙂  Kattava verkosto eri alojen luotettavia yhteistyökumppaneita on ollut yksi niistä hyvistä asioista, joita liityminen kansainväliseen BNI-verkostoon on tuonut mukanaan. Luotettavien toimijoiden etsiminen vie aikaa ja energiaa, mielummin käytän niitä vaikkapa työhöni.

Kallio on kierrätyshenkisen ihmisen aarreaitta, tarjontaa on moneen tarpeeseen, makuun ja hintaan. Sain kimmokkeen siivota tarkalla silmällä vaatekaappini kuultuani, että viereisessä korttelissa sijaitseva Recci-niminen kierrätysvaatekauppa ottaa vastaan myös käyttökelvottomia vaatteita, heillä on kanavat kaiken kierrättämiseen. Käsittämätöntä, miten paljon kaappien nurkkiin on kertynyt ”jos tuota vielä joskus tulisi käytettyä”-tyyppistä tavaraa. Vanhan ja tarpeettoman poistaminen kotoa kirjaimellisesti puhdistaa energiaa.

 

19.7.2018

Kotiinpaluu joogakuplasta ei ollut helpoimmasta päästä.  Jotkut ihmiset tarvitsevat erilaisia kemikaaleja tai muita päihteitä ”päästäkseen tiloihin”.  Kotikulmillani näitä tapauksia näkee paljon. Omien kokemusteni myötä uskallan väittää, että ”tiloihin” pääsee myös täysin luomukeinoin. Edellisviikon jäljiltä untui vähän kolkolta nähdä seisovien silmien kaarti kulmakaupan edessä, ja ilmassa leijuva kannabiksen käry tuntuu todella vastenmieliseltä. Oma kehoni taas on ollut niin paljon aiempaa parempi paikka asua, että vertailin ajatuksissani  maanantaiaamun ryhdikkäällä joogatunnilla kehollista tilaani uudenkarhealla autolla ajamiseen. Onko tämä tosiaan se sama kankea romu, jolla menin ensimmäiselle joogatunnille noin vuosi sitten? Olen ottanut hengitysharjoitukset mukaan joka-aamuiseen joogatuokiooni. Keuhkojen kapasiteetti on tosiaan kasvanut hurjasti.

Parhaita asioita blogin kirjoittamisessa on huomata, miten mahtavia tyyppejä ja hienoja asioita omassa elämässä on.  Olen huono pitämään mölyt mahassani silloin, kun minulla on jotain hyvää sanottavaa. Joten kehuja hyville asioille tulee jatkossakin 🙂

Sain pitkäaikaiselta asiakkaaltani lainaksi Jo Marchantin kirjan ”Hoida mielelläsi”, joka nimensä mukaisesti kertoo mielen käytöstä erilaisten sairauksien hoidossa, placebolääkityksen käytöstä ja niin edelleen. Kirja on ollut erityisen mielenkiintoista luettavaa nyt, kun ovi erilaisten kehon tilojen säätelyyn hyvin syvien hengitysten avulla on hieman auennut minulle joogaleirin jälkeen, Helteisellä sää on tarjonnut erinomaisia tilanteita säätelyn hyödyntämiseen  -silloin, kun sitä muistaa käyttää 🙂

Puhdistamaton merisuola on hellekauden pelastus. Lisään sitä joka päivä juomaveteeni, joskus otan pari suolakidetta suuhun sellaisenaan. Muistissa on edelleen parin vuoden takaiset helteet Espanjassa. jollon suola oli paras keino torjua kuumuuden tuomaa pahaa oloa.

Luin alkuviikosta jonkun käyttävän Kannaway-salvaa deodoranttina. Jos koskaan, nyt oli hyvä kokeilla, miten se omalla kohdalla toimii. Ja sehän toimi! Vaikka inhoan kannabiksen polttelua ja sen lieveilmiöitä, alan olla päivä päivältä otetumpi Kannawayn thc-vapaista tuotteista. Minua on vaivannut ärhäkänpuoleinen päänsärky viime päivinä. Olen käyttänyt salvaa niska-hartiaseudulle, tarvittaessa ottanut henkoset vapesta. Olen jo kehunutkin vuolaasti salvaa ihonhoidossa. Viimelauantainen ampiaisenpistoni pyrkii kutisemaan hetkittäin. Salva taltuttaa kutinan sekä pistopaikasta että parista hyttysenpistosta.  Olen myös nukkunut epätavallisen sikeästi viimeisen parin viikon ajan, kuumuudesta huolimatta. Olisin taipuvainen laittamaan tämän Pure Gold-öljyn piikkiin. Ainakin muutokset unen laadussa osuivat samaan aikaan öljyn käytön aloittamisen kanssa. Uneen liittyvä testimonial on  annettava ehdottomasti myös Shaktajoogalle. Aloitettuani vuosi sitten kyseisen lajin, elinikäiset univaivani ovat vähentyneet todella radikaalisti.  Saman ovat monet Shaktajoogit kokeneet.

Viimeisen viikon aikana on tullut Bemerillä hoidettua taas yksi akuutti mireenikohtaus. Noustuaan hoitoalustalta kyseinen henkilö sanoi ”olen kuin uudelleenkäynnistetty”. Minua hieman hymyilytti; yhdessä näkemässäni Bemerin roll-upissa sanotaan ”käynnistä kehosi uudelleen”.

Kipu eri muodoissaan jaksaa pohdituttaa minua päivittäin. Jotkut sanovat kivun olevan merkki paikallisesta solujen hapenpuutteesta. Kun seuraan, miten  asiakkaideni ja oman kehoni kiputilat reagoivat paikallisiin Bemer-hoitoihin, saatan tämän päivän kokemuksella taipua uskomaan tuohon teoriaan. Omasta lannerangastani löytyi magneettikuvauksissa 12 vuotta sitten selkäydinkanavan ahtauma, alkava artroosi, voimakas rappeuma sekä pari välilevyn pullistumaa. Ne eivät tietenkään ole parantuneet vuosien saatossa, ovat kylläkin pääosin oireettomia. Liikunnalla on toki oma merkityksensä. Minun pitäisi noiden diagnoosien perusteella olla huomattavasti nykyistä toimintarajoitteisempi ja kivuliaampi. Joskus si-niveleni kyllä kimpaantuu, kuten viime viikolla leirillä. Paikallishoidoilla olen toistaiseksi saanut hoidettua noita kipuja siedettäväksi tai jopa kokonaan pois. Hoidettavakseni on tullut myös niin kipeä kantakalvon tulehdus, ettei jalkapohjaan voinut koskea.  8 minuutin paikallisella Bemer-hoidolla kumpikin jalka saatiin käsiteltävään kuntoon.

American Heart Association on todennut laajoissa tutkimuksissaan yhteneväisen tekijän diabeteksen, verenpainetaudin, sydän-ja aivohalvausten, sekä Alzheimerin taudin ja muiden muistisairauksien taustalla;  mikroverenkierron häiriöt. Toivon niin, että näistä vaivoista kärsivät ihmiset hyödyntäisivät toistaiseksi ainoaa käytettävissä olevaa kohdennettua terapiaa, eli Bemeriä. Viimeisen puolen vuoden aikana kaksi asiakastani on menehtynyt aivan liian nuorina mikoverenkierron häiriöistä aiheutuneisiin komplikaatiohin. Menee spekulaation puolelle pohtia, olisivatko he terveitä ja elossa, jos olisivat Bemerin käyttäjiksi alkaneet. Hyvin todennäköistä se kuitenkin on. Joissain tapauksissa jopa happipullon käyttöä vaatinut uniapnea on parantunut  paremman mikroverenkierron myötä.  Omassa tuttavapiirissäni olen saanut vaikuttavia Bemer-testimonialeja juuri verenpainetaudin ja myös muistisairauden tukihoitona.

Yhdellä asiakkaallani on ikäänsä nähden uskomattoman hyväkuntoinen iho. Hän kertoi  kuivaharjanneensa ihoaan päivittäin useamman vuosikymmenen ajan. Minunhan piti samantien hakea itselleni kuivaharjaukseen sopiva hamppukuitukinnas. Olin huomaavinani muutoksia ihon pinnan kimmoisuudessa jo muutaman päivän jälkeen. Tottahan kuolleen epiteelin päivittäinen poisto ihon pinnalta vaikuttaa ihon hyvinvointiin. Ja kaikista toimista huolimatta jokainen päivä vanhentaa jokaista meistä….

Joillain asiakkaillani on ollut rankkoja punkkikokemuksia.  Puremat voivat tosiaan saada hirveää jälkeä aikaan. Olen rokotuskriittiinen, joten en ole vielä ottanut punkkirokotteita. Koirille monet punkintorjuntavalmisteet aiheuttavat mm epilepsiaa, joten olen luopunut niistäkin. Punkkien sanotaan inhoavan kookosöljyn, valkosipulin ja laventelin tuoksua. Olen sekoittanut kookosöljyyn laventeliöljyä sekä piparminttuöljyä, ainakin toistaiseksi punkit ovat pysyneet loitolla.  Piparmintun tarpeellisuudesta punkkien torjuntaan minulla ei ole tietoa, käytän sitä lähinnä kumoamaan laventelin unettavaa vaikutusta sekä antamaan raikasta tuoksua.  Aistiherkälle melko pienikin määrä laventelia on kuin nuijanukutus 🙂 Näin kesäaikaan tämä öljycocktail riittää hyvin koko kehon voiteeksi. Saapa nähdä, mitä mieltä atooppinen ihoni ensi talvella on. Toistaiseksi kookosöljy ei ole talvisaikana toiminut riittävän hyvin korpunkuivaan pintaan, vaikka olen sen kostealle iholle levittänytkin.

 

15.7.2018

Joogaleiriltä
Torstaina suurin osa leiriläisistä lähti retkelle. MInä halusin pysyä täällä pienessä joogakuplassani. Vietin oikeaa hipin unelmapäivää; keräsin jalkakylvyn pihalla villinä kasvavista yrteistä ja vetelehdin pihalla lehtiä lueskelle. Useampien lumpeenkukkien ollessa auki joessa uiminen oli entistäkin hienompaa. Pihapiirin notkuvat kirsikkapuut koituivat lopulta kohtalokseni…
Shaktalaiset yllättivät meidät torstaina joogatunnilla paikallisen joogakoulun tiloissa. Tunti huipentui gong-ja äänimaljameditaatioon. Tunnustettava on, että Robin DeWanin tekemä didgeridoo resonation therapy toimii minun keholleni paremmin. Onneksi universumi tarjoaa jokaiselle jotain 🙂
Välillä mietin, mitä ihmettä teen joogaleirillä. Minä en ole nimittäin koskaan pitäynyt joogasta. Se ei ole ollut minun lajini. Kävin osapuilleen vuosi sitten silkasta uteliaisuudesta Shaktan introtunnilla. Se oli välitöntä rakkautta. On joogaa ja Shaktajoogaa. Joku oli ilmaissut asian hyvin; kuin vertaisi Liptonin pussiteetä japanilaiseen teeseremoniaan. Tunsin  ensimmäisellä tunnilla vahvasti, että tämä on tie kehoni parempaan vointiin. Samalla tajusin, että minusta tulee vielä joogaohjaaja. Toppuuttelin itseäni; älä nyt heti innostu taas liikaa. Niin siinä kuitenkin kävi, että aloitan tänä syksynä joogaohjaajan opinnot.
Missioni on jatkossa päästä pitämään joogaunteja yritysten työntekijöille Vallila-Alppila-Kallio- alueella ja keskussa,  ehkä myös keskustan ulkopuolella. Usein kuulen, ettei työpäivän aikaan ole aikaa eikä energiaa lähteä Kalasatamaaan joogaamaan. Ei kyllä minullakaan olisi, jos matka olisi pidempi. Toivon voivani tuoda vaihtoehtoisen ratkaisun tähän asiaan kouluttautumalla itse ohjaajaksi. Jooga työpaikalla kerran viikossa ei ainakaan huononna työtehoa 🙂
Taas napsahti testimoniaali Kannway -salvasta. Isovarpaideni tyynyosassa on ollut kipeä haavauma, joka on vaikeuttanut esim joogatuntien alkulämmittelyä. Kaksi kertaa salvea varpaisiin ja ne ovat ehjät! Enpä tätäkään uskoisi, ellen itse näkisi. Ihme ainetta.
Perjantai oli sateinen päivä. Mehiläiset olivat nälkäisiä lauantaina ja pörräsivät vimmatusti pihalla kukkivissa apiloissa. Minä möhköfantti astuin yhden päälle, ja pörri tietysti kosti pistämällä jalkapohjaani. Oman jännitysmomenttinsa tilanteeseen toi hyönteisallergiani. Runsaat parikymmentä vuotta sitten olin kuolla Virossa villimehiläisen pistoon, yleensäkin saan kohtalaisia oireita erilaisten otusten pistoista. Homeopaattiset ensiapulääkkeet eivät tulleet tälle reissulle mukaan. PIenen mietinnään jälkeen laitoin pistopaikkaan Kannaway-salvaa ja lisäksi pari paikallishoitoa Bemerin ”akuuttiohjelmalla”: Puoli tuntia ja pistopaikka oli kivuton, pistojälkeä ei oikeastaan edes näkynyt.

Sain keväällä puhelun naiselta, jota en ole koskaan tavannut. Hän kertoi minulle käyttävänsä samaa homeopaattia kuin minäkin, Satu Järvilehtoa. Kyseinen nainen oli kärsinyt flimmeristä, kuten minäkin. Sain todella ärsyttäväksi äityneen flimmerini viime kesänä kuntoon kahden viikon tarkennetulla Bemer-hoidolla. Kuitenkin kahvi on saanut edelleen flimmerin aktivoitumaan. Olen vuoden kirvistellyt ilman kahvia. Nyt otin Satuun yhteyttä ja sain asianmukaiset homeopaattiset lääkkeet. Satu ehdotti kokeilemaan kahvia kahden viikon kuluttua. Minähän kokeilin, eikä flimmeri iskenyt kimppuun! Olipa iloinen yllätys. On mainittava, etten varsinaisesti usko homeopatiaan. Olen vain usein saanut kokea sen toimivaksi.

 

13.7.2018

Unohdin mainita edellisessä kirjoituksessani yhden, merkittävän havainnon Kannaway Pure Gold-öljyn käytöstä. Minulla on ollut tapana käydä kuukausittain Luontaishoitola Saraswatissa puhdistuttamassa käteni Detox-hoidolla. Fyysinen hoitotyö kuormittaa käsien niveliä aika lailla, varsinkin nivelrikko-oireisella. Yleensä Detox-altaan pohjalle jää aika epämiellyttävän näköistä sakkaa. Se tietysti kertoo, että puhdistus on ollut tarpeellinen .  Viimeksi käydessäni Detoxissa olin käyttänyt öljyä vasta muutaman päivän. Vesi oli puhtaampaa kuin koskaan. Se voi toki olla monen tekijän summa, kuitenkin odotan suurella mielenkiinnolla seuraavaa käyntiä.

Sormiani alkoi nimittäin viime kesänä särkeä pahasti. Luulin työurani olevan tiensä päässä. Aloin hoitaa (miksi ihmeessä vasta tuolloin?!) käsiäni säännöllisesti Bemerillä. Kipu katosi parissa viikossa. Minusta nivelrikko on yksi monista aineenvaihduntasairauksista. Sen(kin) tukihoitona Bemer on aivan loistava.

Shaktan joogaleiri on huikea kokemus. Pikkutyttönä olin pari kertaa ratsastusleirillä, aikuisena muutamana vuonna Otavan rumpuleirillä. Kovin ahkera leiriläinen en siis ole ollut. Säästäväisenä otin halvimman majoituksen, joka osoittautui tällä kertaa aika luksukseksi. Meillä oli sangen mukava kolmen naisen saunamökkimajoitus, joki muutama kymmenen metriä ovelta, ihana oma rauha. Ihanampia kämppiksiä en olisi voinut saada!

Mikelis on muutenkin mukava paikka. Pihapiirissä on valtavia vanhoja tammia ja vaahteroita, ilma on sakeanaan linnunlaulua ja perhosia on paljon. Joessa voi uida lumpeiden ja ulpukoiden keskellä.

Olemme jooganneet kauniissa säässä ulkosalla. Tässä runsaan hehtaarin kokoisessa pihapiirissä on tietysti omat mikro-ja makroilmastonsa. Joissain kohdin on todella kuumaa, toisaalla miellyttävän viileää, jossain hiukan seisova ilma. Illan joogatunneilla tuntee valtavien puiden alle kertyneen lämmön. Näiden mikroilmastojen rajat ovat joskus tosi selkeästi tunnettavissa. Tällaisina kuumina päivinä voi miltei aistia, miten ukkonen voisi alkaa kehittyä noissa kohdissa. Eräällä joogatunnilla mietin, miten sama kertautuu meidän ihmisten kanssa. Meilläkin on omat mikro-ja makrokenttämme. Nekään eivät aina sulaudu toisiinsa saumattomasti, ja paikallisia ”myrskyjä” syntyy.

Hengityksessä on tapahtunut melkoista edistystä vain parissa päivässä. Shaktajoogatunnit pyörivät erilaisissa asanoissa rentoutumisen ympärillä. tietenkin hengitys on siinä merkittävässä roolissa. Keuhkot tuntuvat saaneen lisää kapasiteettia. Ymmärrän ihmiskehosta joka joogatunnin myötä enemmän. Tätä voi todella suositella jokaiselle fyysisten hoitojen parissa työskentelevälle.

Olen nukkunut huomattavasti normaalia pidempiä yöunia. Päivän Bemer-tauolla havahdun joka kerta siihen, että joku kuorsaa sängylläni. Kaiketi olen ollut väsyneempi kuiin luulinkaan.

Päätin keväisen vaellukseni jälkeen, ettei Bemeriä ja minua enää erota kuin kuolema. Niinpä raahasin sen tietysti tännekin mukaan. Laitteesta on ollut iloa myös huonekavereilleni. Ja niinhän siinä taas kävi, että pari akuuttia tilannetta on johtanut pariin hyvään testimoniaaliin. Viimeisin osui omalle kohdalleni. Heräsin aamuyöllä hirveään särkyyn ristinivelessäni. Paikallishoito isolla intensiteettitasolla, ja vips vain, katosi särky. Joogat olisivat omalta osaltani tyssänneet keskiviikkona ilman paikallishoitoja. In Bemer I trust!

Olemme saaneet Shaktan uskomattomalta tietopankilta Miska Käpiltä mielenkiintoisen lyhyen mutta syvän läpileikkauksen muiden asioiden ohessa  latvialaiseen kansanperinteeseen. Oli aika yllättävää kuulla, että samaan aikaan jalkapallon mm-kisojen kanssa voidaan järjestää runonlaulantafestivaali, jonka liput myytiin loppuun 8 minuutissa! Mahtaisiko tämä onnistua Suomessa, epäilen 

 

11.7.2018

Kuulumisia Olovahvistamosta

Aloitin toista viikkoa sitten Kannaway Pure Gold -öljyn käytön. Toivon saavani vasemman polviniveleni pitkäaikaisen ja kovenevan narinan loppumaan. Samoin toivon saavani kaksi varpaankynttäni paranemaan, lihasten elastisuuden lisääntymään ja yöllisen hampaiden puremisen loppumaan. Enkä ole kyllä yhtään pahoillani, jos muutenkin notkistun ja vahvistun….onhan siinä alkuun toivelistaa.

Tämän viikon aikana olen huomannut ainakin pääseväni jo aamulla aura-asanaan, jota ei aiemmin ole tapahtunut. Hyvä niin. Vireystilani on myös tuntunut tasaisemmalta. Chiqi-koiran turkki on alkanut viikossa lähes hehkua. Taas yksi asia, jota en uskoisi, ellen itse näkisi.

Kannawayn salva on kyllä tehnyt ihmeitä. Minusta tuntuu, että kasvojeni iho on nuorentunut viikossa monta vuotta.

Atopia on ollut elinikäinen seuralaiseni. Talvisin ihoni on kuin norsun nahkaa. Sain viime talvena ravintoterapeutti Minna Hansenin avulla tilanteen paremmaksi kuin koskaan. Edes talven tiukka pakkasjakso ei kuivattanut ihoa yhtä pahasti kuin ennen. Alan näiden kokemusten jälkeen entistä vankemmin uskoa ruokavalion ja suoliston terveyden merkitykseen. Hiven, -mikro-ja makroravinneasiat ovatkin sitten laji, josta meillä tuskin on riittävää osaamista edes olemassa.

Viikon aikana on tullut aivan ihania erilaisten vaivojen helpottumistarinoita vastaan. Selkää ei enää särje, olka on parempi, polvi on parempi. Suolakäärehoito on saanut monta uutta käyttäjää. Olkapäävaivoissa paraneminen on ollut kautta linjan sitä nopeampaa, mitä enemmän annettuja hoito-ohjeita on noudatettu kotioloissa.

Omakin olkapääni on ärhennellyt. Kolme päivää joogaa ja ayrvedistä kävelyhierontaa on tehnyt taikoja.

Olen hoitajana nykyään aika yksioikoinen. Kannustan asiakkaitani ottamaan terveyden omiin käsiinsä. Hoitajana ”veden kantaminen kaivoon” ei ole mielekästä, eikä kauaskantoista

Samasta syystä ohjaan asiakkaitani ahkerasti Shaktajoogan pariin. Tällä viikolla olen Latviassa kauniissa maaseutumaisemassa oppimassa ja ymmärtämässä pienen murusen lisää tästä suuresta kokonaisuudesta. Alku on erittäin lupaavaa ja kiinnostavaa!

 

3.7.2018

Hyvä ystäväni on tutustuttanut minut Kannawayn tuotteisiin. Hän on käyttänyt öljyä jotain viikkoja, ja minusta hän on ollut viimeisen viikon ajan energisempi ja vielä entistäkin hyväntuulisempi. Olen ehdottoman huumevastainen, mutta näen laillisissa hampputuotteissa suuria mahdollisuuksia. Esimerkiksi omiin vaihdevuosioireisiini olen saanut merkittävää apua CannaBio-hampputeestä. Kupillinen teetä päivässä vei pois epämiellyttävät yläraajojen hikipuuskat muutamassa päivässä!

Oma Kannaway-öljypulloni ei ole vielä tullut. Sitä odotellessa olen seurannut suurella mielenkiinnolla erään kipuroonikon kertomuksia facebookissa otsakkeella ”Parantaako hamppuöljy kipukroonikon elämää”. Tähän asti lukemani on vaikuttanut todella mielenkiintoiselta.

Kannaway-salvan käytön pääsin jo aloittamaan. Minusta on kai iän myötä tullut aika turhamainen; ylähuulen yläpuolelle salakavalasti talven aikana ilmestyneet kurtut ottavat toden teolla päähän. Salvan käyttö on häivyttänyt noita kurttuja. Neljän päivän jälkeen iho näyttää omasta mielestäni paremmalta kuin vuosiin! Hankin myös elämäni ensimmäisen vaporisaattorin ja kokeilin höyrynä käytettävää THC-vapaata eli päihdyttämätöntä hamppuöljytiivistettä. Usein hankalaksi heittäytyvä, Bemer-riippuvainen lonkkani on ollut syystä tai toisesta näiden kahden päivän aikana täysin oireeton. Odotan kyllä suurella mielenkiinnolla jatkoa näiden kokemusten jälkeen.

Bemer, uskollinen apulaiseni, on paras hankintani ikinä. Keväisellä vaelluksellani päätin, ettei Bemeriä ja minua enää erota kuin kuolema. Bemerin teho erilaisissa vaivoissa ei vieläkään lakkaa häkellyttämästä jokapäiväisessä hoitotyössäni.

Olen alkanut käyttää rutiinisti jokaisessa tekemässäni hoidossa ensimmäiseksi rentouttavaa, hermostoa rauhoittavaa intensiteettitasoa 1. Vaikutuksen todella tuntee asiakkaan kehossa. Myös palaute kertoo samaa 
Alkuun kosketusaratkin kipukohdat muuttuvat paikallisella Bemer-hoidolla normaalisti käsiteltäviksi. Parhaat kokemukset viime viikolta taisivat olla hermokipujen ja paksuuntuneiden, kiristyneiden jänteiden hoidossa. Myös akuutin vamman hoidossa Bemer ”näytti kyntensä”. Sekä tietysti pikku Chiqi-koirani kanssa! Hänellä oli ensimmäistä kertaa elämässään anaalirauhasvaivoja. Rauhasten tyhjennys ei poistanut ärsytysoireita. Annoin hänelle paikallishoitoja Bemerillä pari kolme kertaa päivässä. Oireet alkoivat helpottaa jo ensimmäisen käsittelyn jälkeen. Pitihän minun samalla kokeilla myös Kannaway-salvan käyttöä, sillä pitäisi olla kipua lievittävä vaikutus. Nyt pikku ystäväni on taas normaalissa kunnossa.

Joskus kevättalvella sain ensikosketukseni Resonation therapy-nimiseen hoitoon. Ystäväni Robin (DeWan Productions) tekee didgeridoolla ja äänimaljoilla tätä Resonation therapya.
Meidän kehommehan on pääosin vettä, ja vesi taas resonoi äänen kanssa.
Pääsin viime viikolla nauttimaan elämäni toisesta hoitokerrasta. Kehoni reagoi didgeridoon ääneen tavalla, jota on vaikea kuvata. Se on yksinkertaisesti ihanaa. Ehkä voisin kuvata kokemustani jonkinlaisena sisäisenä ”tuulilasin puhdistuksena”. Kehon ympärillä ja yllä soiva instrumentti on todella rentouttava, ja ikäänkuin palauttaa minut arjen kiireen keskellä lähemmäksi itseäni. Olo muuttuu kuin sisäisesti silkkiseksi. Toivon kovasti, että Robin tulisi joskus syksymmällä tekemään asiakkailleni noita hoitoja Annankadulle. Asiasta on kyllä keskusteltu . Katsotaan, miten toiveeni maailmankaikkeudessa tekeytyy 

Viime viikoon on mahtunut myös koskettava ja järkyttäväkin suru-uutinen pitkäaikaisen asiakkaan äkillisestä, odottamattomasta menehtymisestä. Vaikka katson elämää ja maailmaa kokonaisuutena, jossa ei (omasta mielestäni) ole sattumia, on joskus kuitenkin vaikea kohdata omasta mielestäni ennenaikaisia kuolemantapauksia. Jokainen sellainen tapaus muistuttaa, miten tärkeää on sanoa kaikki hyvä ääneen. Eipä meillä kellään taida olla takuulappua huomisesta?

Kevät oli vasta ihanimmilaan, ja nyt on jo heinäkuu! Siihen mahtuu paljon, mitä on mukava odottaa. 9.7. lähden viikoksi joogaamaan Latviaan Shaktan leirille. Shaktajoogasta on tullut minulle tavattoman tärkeä. Juhannuksenalusviikolla olin muka niin kiireinen, etten ehtinyt viiteen päivään joogata. Keho huomautti asiasta monin tavoin. Esimerkiksi kiristyneistä lonkan koukistajista aiheutuva, ilkeän hapokas kirvely nivusten alueella palasi takaisin. Näillä vuosilla keho vain tarvitsee enemmän huoltoa kuin aiemmin. Haluan tai en, se on lie hyväksyttävä.

Jokaisella joogatunnilla ymmärrän taas pienen palasen lisää siitä ihmeellisestä kokonaisuudesta, jota ihmiskehoksi kutsutaan. Missä kiristää, mihin se vaikuttaa. Miten rentoutuminen vaikuttaa. Shaktajooga on todella kiehtova maailma.

Kun katson pikku Chiqiä, miten hän hieroo itse selkänsä lattialla iloisesti kierien, mietin usein, miten helppoa meidän ihmisten on vieraantua yhteydestä omaan kehoomme. Ja tuntea, mitä siitä seuraa. Joten aamulla sen verran aikaisempi herätys, että ehtii joogaamaan edes välttämättömän verran.

 

 

Vaelsin Santiagon tien kahdessa osassa, ensin Saint Jean Pied de Portista Burgosiin syksyllä 2016, ja Burgosista Santiagoon keväällä 2018.   Matkapäiväkirjat molemmilta vaelluksilta ovat alla.

 

 

Taipaleelta

4.5.2018

Tämän kerran viimeinen aamu.
Herään jo ennen viittä. Olemme sopineet Tatjanan kanssa lähdöstä kuudelta. Täytän ”vuoheni” vielä kerran.

Tasan klo 6 olemme pimeällä kadulla. On aika mukavaa kulkea aamu-usvaisessa eucametsässä otsalampun kanssa. Ihanan rauhallista. Jokunen valo näkyy siellä sun täällä.

Pienikokoinen Tatjana pitää huimaa vauhtia yllä. Hän on uskomaton nainen. Hän on kulkenut rinkkoineen Saint Jean Pied-de-portista 7.4.alkaen tänne. Siis noin 800 km alle kuukaudessa.

Kahdeksalta olemme Lebollassa. Yhdeksän jälkeen saavumme valtavaan Santiagon kaupunkiin. Kymmeneltä olemme katedraalin toimistolla. Sylvia on lähettänyt minulle sieltä tunti sitten viestin, jono oli jo silloin pitkä.

Ennodio kyselee, missä olen. Hetken kuluttua hän tupsahtaa jonoon halaamaan minua. Myös Mark ja Andi ovat vielä paikalla, ja haluavat nähdä minut. Theo kävelee ohitseni jonon päähän, muttei huomaa minua tungoksessa.

Jonotamme pari tuntia, mutta ei se haittaa. Se on osa tätä prosessia. Lopulta tulee vuoroni. Keski-ikäinen mies kättelee minut tervetulleeksi Santiagoon, tutkii credencialini, kysyy koska ja mistä aloitin. Mistä pidin, aionko palata. Minua vähän jännittää. Hän ottaa esiin todistuksen, kirjoittaa siihen nimeni ja lyö leimat. Saan siis certificateni. Olo on oikeastaan aika …niin, en tiedä mikä. Toimiston ulkopuolella halaan lujaa Tatjanaa. We made it!

Tatjana haluaa messuun ja hoputtaa minua mukaansa. Pääsemme nippi nappi sisään. Sitten hukkaan hänet. Valtava katedraali on täynnä ihmisiä. Kuvaus ja kännykät ovat kielletty.
Nunna laulaa taivaallisen kauniilla sopraanoäänellään. Paikalle saapuu 4 pappia punaisissa kaavuissaan pitämään messua. Tunnelma on kieltämättä hieno. Katson kullattuja, upeita veistoksia kymmeniä metrejä korkeissa tiloissa. Turvamies käy ottamassa kännykkäänsä räplääviltä teinipojilta lippikset päästä ja vie vakavan näköisenä kiellosta huolimatta valokuvaavat ihmiset mukanaan.

Eric kertoi jokunen päivä sitten Jeesuksen menettäneen malttinsa pari kertaa. Parempien taivaspaikkojen toivossa upeisiin kirkkoihin panostetut varat olisivat olleet Jeesuksen mielestä tarpeellisempia tavallisten, vähäosaisempien ihmisten toimeentuloa varten. Ihmisen turhamaisuus ja eräänlainen tekopyhyys saivat hänet hikeentymään.
Muistan eiliset keskustelut mm.työttömyydestä sähkömies Jesuksen kanssa, ja katedraalin upeus jotenkin murenee silmissäni.

Niin, ovatko tällaiset puitteet oikeasti tarpeen? Voisimmeko vain olla ihmisiä toisillemme ja auttaa toisiamme tarvittaessa? Antaa toisillemme sen, mitä toiselta puuttuu? Ilman kullattua alttaria ja koristeltuja pylväitä? Ilman tavallisen ihmisen ulottumattomiin aidattuja kalleuksia ns.pyhäköissä?

Messun aikana tulee myös hieman rajakokemusmainen olo. On vain kaunista laulua ja kultaista väriä. Ja sen jälkeen näen kaikki caminoystäväni aukiolla. Ensin Andi ja Mark. Andi halaa minua lujaa, ja Mark lyö niin kovat yläfemmat, että kättä kirvelee hyvän aikaa. Sitten on vuorossa Theo. Löydettyäni rinkkani tapaan Sylvian. Sitten Bill, Noa, Zee ja Ennodio. Sonja, Marco, ”Fidel”’ ja muut ovat jo jatkaneet matkaansa ”sinne, missä maailma loppuu”.

Lähdemme Ennodion kanssa kuoharille. Matkalta on jäänyt paljon puhuttavaa.
Ennodio kysyy, mitä tärkeää olen oppinut, mitä aion viedä mukaani kotiin.
Ehkä tärkeimmät opit aukenivat viime kerralla. Nyt ne syvenivät.

Kerron hänelle ajatusteni maailmanrauhan merkityksestä syventyneen.
Korealainen Yeongsss vaikutti siihen ehkä eniten. Hän oli nähnyt uutisissa Koreoiden presidenttien tapaavan ja halaavan toisiaan. Hän toivoi niin kovin, että vuosikymmeniä kestänyt väliaikainen aselepo muuttusi pysyväksi rauhaksi, ja raja taas aukeasi. Että suvut ja perheet voisivat taas palata yhteen. Se kosketti.

Ehkä myös edellisen kerran ”travel light, live easy”-ajatus syveni. Hevoseton mieshän on huoleton mies. Se, mitä omistat, omistaa sinut. Materialistinen minimalismini syvenee. Esteettinen, luonnollinen maksimalismini taas kasvaa.

Toivoin aamun hikikävelyn jälkeen pääseväni suihkuun. Ennodio toteuttaa tämän toiveeni. Hän pelaa parvekkeella sillä aikaa kun peseydyn ja järjestelen rinkkani lentoa varten. Huimat keskustelumme jatkuvat.

Lähdemme päivälliselle nelisin Ennodion, Sylvian ja uuden caminoystävän Claudian kanssa. Sain kuitenkin toivomani hienon päivän Santiagossa. Näiden ihmisten kanssa olisi viihtynyt muutaman tunnin pidempäänkin. Hyvästellessämme he kehottavat seuraamaan keltaisia nuolia perille
On vähän haikea olo. Sanon Sylvialle viettäväni viihtyisät yön muutamat tunnit lentokentällä. Hän sanoo minun olevan yltiöpositiivinen.

Yhtäkkiä tuntuu oudolta jättää kaikki nämä monikansalliselta haisevat dormit kuorsauksineen, kirvelevät varpaat, jomotukset, kaikki nämä ihmiset, maisemat, keskustelut, isot ja pienet ihmeet. Mutta onneksi ne tärkeimmät asiat kulkevat mukana. Mistään tästä hyvästä ei tarvitse luopua.

Tällä upealla taipaleella on tullut mietittyä monet asiat. Ihmisyys, inhimillisyys, kulutus, lihantuotanto, matkailu, turismi, teollisuus, syrjäseutujen toimeentulomahdollisuudet ja niin edelleen.

Suurin osa kaikesta tuntuu neutraalin turhalta.

Enkä ole kyllä ikinä napsinut tällaista määrää ibuprofeiinia kuin viimeisen 2 viikon aikana no pain, no glory?

Puoliltaöin saavun Madridiin. Aamulla on esissä toinen lento kotiin. Kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset, ja pikku karvakaveri ovat kulkeneeet sisimmissäni mukanani. Kotona odotta rakas työ, ja…niin, Bemer! Miten kehoni sitä kaipaakaan.

Otin ennen lähtöäni tätä matkaa, ja ehkä koko elämää varten viimeisen tatuointini.
Hasta la victoria, siempre.
Voittoon asti, aina.

Kiitos Sinulle, kun matkustit kanssani nämä viitisensataa kilsaa ja jaoit kanssani kaikki nämä elämykset.
Kiitos kun olit kanssani, kun voitin itseni.

I feel blesssed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

 

2.5.2018

Taipaleelta

Sylvia kertoo illalla, miten häntä on ärsyttänyt hänen edellään kulkenut nuorisorypäs. He olivat matkineet apinoiden ääniä useita tunteja. Että nämä viimeiset 100 km tuntuvat enemmän turismilta. Kuitenkin on osa taivaltamme sopeutua siihen, jokaisella on oma tapansa kulkea tämä tie. Samahan koskee koko elämää. Kieltämättä mietin itsekin samoja asioita, myös tänään. Erityisesti tänään.

Tänään näet poluilla on paikoin melkoinen meteli, rap soi ja kovaääninen laulu raikuu. Arviolta sata 14-17 vuotiasta nuorta taivaltaa tietä erikokoisina ryppäinä. Nuorten kuuluukin olla äänekkäitä ja, sanotaan vähemmän huomaavaisia kanssakulkijoiden rauhaa kohtaan. Ja niin edelleen.

Olen huomannut, että minulla on automaattinen nopeudensäätö tilanteen mukaan. Nyt säätö menee aika nopealle. Pysähdyn välillä rasvaamaan jalkani ja kohta saan taas kirittää.

Minulla taitaa olla tällä matkalla 3 hittisanaa. Kaunis, kivi ja kukka. Maisemat ovat ehkä vielä kauniimmat kuin eilen. Takanaseuraavan meluvallin ja sateen vuoksi en kuitenkaan viitsi juuri pysähdellä kuvaamaan. En, vaikka näen ehkä kauneimman, kukkia pursuavan kivisen piha-aidan tähän asti.

Eucametsät ovat niin kauniita. Ja tuoksu ihana.

Sylvia pyytää minua jakamaan taas huoneen kanssaan 10 km Pedrouzosta eteenpäin. En uskaltanut illalla lähettää omaa rinkkaani Pedrouzoa kauemmas. Muutamaa kilometriä ennen jalat ilmoittavatkin, että päiväni kilometrit alkavat olla täynnä. Tavoitteenani oli viettää yksi päivä Santiagossa. Se ei nyt toteudu tällä kertaa. Caminoystävät juhlivat siellä tänään. Minua ei sekään harmita, koska en viihdy isoissa ihmisjoukoissa.

Asetun taloksi normaaleine rituaaleineni. Dormissa on 2 ecuadorilaista, 1 venäläissyntyinen hyvin pieni ohiolaisnainen ja espanjalainen sähkömies Jesus

Käyn kaupassa. Viimeisenä täytenä iltana on saatava hyvää viiniä. Pullo on liikaa, mutta yleensä sille kyllä löytyy jakajia. Niin nytkin. Tarjoan Jesukselle ja Tatjananalle tätä erinomaista full bodied-viiniä. Jesus kertoo illan messusta kirkossa klo 19. Päätämme lähteä sinne, tällä vaelluksella en ole vielä käynytkään messussa.

Kirkko on pieni mutta kaunis. Enhän minä messusta mitään ymmärrä. Koitan työntää sivuun ajatukset katolisen kirkon toistuvista skandaaleista.

Palaamme majapaikkaan. Minun pitäisi tehdä huomisillan check-in lentoa varten, eikä se oikein onnistu. Jesus auttaa. Hän auttoi myös Tatjanaa junalipun hankinnassa. En voi olla heittämättä huumoria aiheesta. Kohta jo mietimme, saisiko hän muutettua veden viiniksi

Tatjana on taas yksi näitä 60+ ihmeolentoja. Hän on kulkenut 760 km rinkkaansa itse kantaen. Pieni, hintelä nainen. Ja paljon tervekehoisempu kuin minä.

Saan myös pestyä vaatteeni. Eilinen nyrkkipyykki kuivui ulkona narulla ja vaatteet haisivat tänään aika lailla lietelannalle. No, se on osa maaseudun kevättä.

Huomenna viimeiset noin 20 km. En ole vielä päättänyt, koitanko saada Caminotodistuksen vai en. Huomenna päivä on uus, ei sitä tarvitse vielä päättääkään.

 

I feel blessed <3

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

 

1.5.2018

Taipaleelta

Lähden aamulla melko aikaisin liikkeelle. Kuu saattelee taivaalta meitä kulkijoita. Santiagoon on enää 67 km. On viileää, varmaan vain 3-4 astetta.
On niin kaunista, niin kaunista. Nautin maisemasta valtavasti. Tänään kuljen oikeassa murattimaassa. Murattia kasvaa puiden rungoilla, maassa, kiviaidoilla, missä vain. Ja kukkia, niitä on kaikkialla.

Kuljen Meliden läpi. Kadun varrella on avokeittiö. Mies huutaa keittiössä ”hello lady” ja heiluttaa käsissään mustekalaa. En ole varma, heiluvatko lonkerot hänen liikkeensä voimasta, vai onko eläinparka vielä elossa, mutta minua puistattaa. Tuo näky ei unohdu vähään aikaan.

Matkalla on myös aiempaa enemmän espanjalaisia. He eivät kulje yksin eivätkä ole hiljaisia väkeä on niin paljon, että ajoittain tarvittavia pusikkopaikkoja on vaikea löytää.

Yhtäkkiä huomaan taas päätyeeni Completarioreitille. Se oli vahinko, mutta mukava sellainen. On ihanan hiljaista ja rauhallista. Metsässä kasvaa erikokoisia eucalyptuspuita, niiden raikas tuoksu täyttää ilman. Saan kulkea muutaman kilometrin aivan omassa rauhassani ja syödä vegaaniset evääni huikean linnunlaulun säestämänä.

Vaihdan sandaaleihin, onneksi tänään on kuiva sää. Sovimme Sylvian kanssa kimppahuoneesta pienessä ja kauniissa Ribadison kylässä.
Tämä on suorastaan ruhtinaallista vaihtelua dormeihin. Käymme yhdessä päivällisellä. Väsymys alkaa painaa.

Noin 40 km jäljellä!

Mahtavan hieno päivä. I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

 

30.4.2018

Taipaleelta

On mukava päättää eilinen päivä hyvään tunnelmaan ja aitoihin kiitoksiin erilaisten jalkojen huoltotoimista. Molemmat jalkaparit pääsivät jatkamaan matkaansa. Niin minäkin, tosin oma matkani jatkuu tänään julkisen liikenteen turvin.

Päivä on kolean sateinen. Albergue Outeiron hostelero on parhain ikinä tapaamani asiakaspalvelija. Loppumatkalla tuntuu olevan ruuhkaa, hän varaa alberguet minulle, kun oma tekniikkani tökkii. Kesäisin vaeltajia on kuulemma niin solkenaan, ettei kylätietä näe ihmismassan alta. Käyn myös leikkauttamassa hiukseni. Tämä kookas matami kynii hiukseni liian lyhyiksi. Hän väittää auringon polttaneen niitä pitkältä matkalta.

Täällä(kin) on saatavilla herkkujani, salkopapuja, jamssia ja plantaania. Alberguessa on hyvä maustevalikoima, teen ruokaa oikein suurella palolla. Käyn myös sadekuurojen välissä sisäänajamassa uusia kenkiäni. Jalat eivät nyt oikein pidä mistään kengistä. Ehkä otan huomenna avonaisen ja umpinaisen mallin mukaan. Sään pitäisi olla kuivempi. No, sää on mitä on.

Kierrellessäni kaupunkia huomaan, että kaikki kivistä rakennettu tai veistetty, rauniot, kiviaidat, mielellään luonnonkasvien verhoamana, kiehtoo silmääni. Ehkä sinäkin olet sen huomannut Voisinpa taltioida ihailtavaksesi kaikki nämä kauniit kukat luonnollisimmillaan.

En tiedä, montako Pyhän Jaakobin patsasta olen jo nähnyt Lähin töröttää vastapäisen talon ikkunassa. Tässä pienessä kaupungissakin niitä taitaa olla useampi. Vuosittaiset 300 000 peregrinoa ovat tärkeä tulonlähde näille kylille ja kaupungeille.

Oikein polttelee päästä huomenna lopulta liikkeelle!Mahtavan hieno päivä. I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

 

 

29.4.2018

Taipaleelta

Onpa mukavaa relailla. Samaan dormiin jää päiväksi myös nuori korealainen Yeongsss. Hänen pohkeensa on pahasti penikoilla, eikä hän voi kävellä. ”Ammattitautini” iskee ja kysyn, haluaisiko hän ehkä jalkaansa hoitoa. Niin alkaa taas suolakääreiden kanssa läträäminen. Sekoitan yrttivaseliiniin vähän rommia ja hoidan lihaskalvot muutamaan kertaan. Annan hänelle myös särkylääkettä ja magnesiumia. Iltapäivällä jalka on jo parempi.

Satelee ja on viileää. Käyn haukkaamassa happea. Vuorten yllä roikkuvat sadepilvet ovat vaikuttavan näköisiä. Mietin, missähän Sylvia mahtaa olla jo menossa. Meille syntyi parisataa kilometriä sitten hetkessä syvä, henkinen yhteys. Joogaan pitkän kaavan mukaan ja teen ruokaa. Jätän ruokaa myös Yeongssille, joka nukkuu päiväuniaan.

Avaan hetkeksi ikkunan. Ja mitä näen? Kukapa muu kuin Sylvia kävelee kadulla. Hän on kulkenut tämän päivän kanadalaisen Ericin kanssa, ja on juuri kertonut Ericille, että haluaisi vielä tavata minut, mutta sitä tuskin enää ehtii tapahtua. No, saamme molemmat mitä tilasimmeEric majoittuu samaan dormiin kanssani, Sylvia aikoo jatkaa vielä matkaansa. Niinpä lähdemme yhdessä lasilliselle.

Ericilläkin on penikkajalka, joten hoidan samoilla tulilla myös hänen jalkansa. Jaamme Yeongsssin kanssa ruokavarastomme, syömme kolmisin kimppaillallisen alberguen keittiössä ja puhumme kaiken maailman asiat. Tämä on niitä parhaita asioita Caminolla. Taas yksi mahtavan hieno ilta muiden joukossa!

Pikkuvarpaani on paljon parempi. Tasapainon vuoksi isovarpaasta puhkesi eilisiltana iso rakkula, ja se on nyt vuorostaan kipeä. Olkoon vaan, huomenna lähden kuitenkin eteenpäin. Kävellen en tällä kertaa mitenkään voi ehtiä perille, joten ei auta kuin ottaa huomenna bussi ja katsoa, minne asti kävellen kerkiän. Se ei haittaa yhtään. Jokaiseen päivään on liittynyt rikkauksia. Enkä olisi tavannut enää Sylviaa, jos minua ei olisi pysäytetty tänne.

Theo sanoi minulle eilen, että tulen jatkamaan Caminoa ensi vuonna jonkun kanssa, koska nyt kävi näin. Mainitsisin tästä ystävälleni, jonka mielestäni olisi ollut hyvä lähteä mukaani. Hän kertoi eilen päättäneensä, että haluaa vielä lähteä tälle tielle kanssani. No, revitään tästä sitten aikanaan….

Sylvia lähettää illalla minulle itkettävän kauniin runon. Mitä ihania ihmisiä tämä tie onkaan tuonut kohdalleni.

Erityisen kiitoksen lähetän tänään Caritalle 

I feel blessed

 

28.4.2018

Taipaleelta

En tarkoituksella ruoki yöllisiä, Bemerin käytön puutteesta ja varpaastani aiheutuvia asioita kertomalla niistä. Fyysinen Camino on nyt katkolla, henkinen Camino on parhaimillaan. Keho tulee kyllä kiittämään, kun pääsen taas Bemerin ääreen.

Eiliset keskustelut koskivat paljon kiitollisuutta. Nuori herra kertoi, ettei hän osaa kokea aitoa kiitollisuutta asioista, jotka eivät ole hänen toiveidensa mukaisia tai jotka ovat
” itsestäänselviä”’ asioita. Hmm, mitähän sellaiset asiat ovat? Joidenkin mukaan ainakin verottaja ja kuolema

Aamulla ihmiset valittelevat, että huonoimmatkin alberguet Portomarinissa ovat jo täyteen varattu. ”Taasko on se aika, jolloin on herättävä kuudelta vain saadakseen majapaikan”, huokaa englantilaisnainen. Hosteleria Marian piti olla täällä klo 8.30, eikä häntä vielä yhdeksältä näy. No, nythän ollaan Espanjassa. Busseja ei tänään tai huomenna seuraavalle etapille kulje. Tänään ei juurikaan liioin kävellä, joten yritän varata pariksi seuraavaksi yöksi majoituksen. Tähän paikkaan ei näyttäisi olevan pääsyä.

Lopulta Maria tulee. Minulle löytyy onneksi isommasta dormista 2 yöksi paikka, ja hän auttaa perumaan tekemäni ”paniikkivaraukset”’. Täällä on hyvä keittiö, jossa tehdä itse ruokaa. Pakollisten kenkähankintojen takia matkabudjetti natisee nyt liitoksistaan. Ei se mitään, en lähde moisiin ajatuksiin mukaan. Kyllä kaikki hoituu.

Huomenna kaupat ovat kiinni, joten käyn keräämässä ruokatarpeet. Sitten vaapun mäkeä ylemmäs kurkistamassa kirkkoon ja istun toviksi penkille. Suntio valmistelee messua, sytyttelee kynttilöitä ja kiipeää alumiinitikkaiden avulla puhdistamaan ristiinnaulittun Jeesuksen orjantappurakruunua. Gregoriaaninen
laulu soi. Tunnelma on mukavan rauhallinen.

Kirkkoon tulee myös Alto de Poiosta tuttu brasilialaismies. Juttelemme hetken. Istun kirkon pihapuistikkoon puhdistamaan ja tuulettamaan varpaitani lääkärin ohjeiden mukaan. No, se kirkonpuisto ei kuulunut ohjeistukseen välttämättömänä Lämpöaalto on saanut kevään oikein räjähtämään. On niin ihanan vihreää ja rehevää. Hitaimmissakin puissa näkyy aukeavia silmuja. Täällä plataanipuista leikataan ja muotoillaan usein katosmaisia lehvästöjä. Vasta nyt näen, millaiset somat kasvustot joidenkin plataanien kyljessä on.

”Kaksi päivää hukkaan” -ajatus pyrkii hetkeksi päähäni. Siihen en lähde mukaan, enkä liioin aio ryhtyä taistelemaan pitkästymistä vastaan. Nythän voin esimerkiksi tehdä NLP-tehtäviäni.

Olen ulkona sen minkä voin, liikun sen minkä voin. Illalla pitäisi ennusteen mukaan alkaa sade.

Juuri nyt minulle pyhiinvaellustodistus on täysin merkityksetön. Tämä pysähdys ja siihen sopeutuminen on tärkeämpi asia. Huomaan myös, että asanat ovat muuttuneet vahvemmiksi ja keho liikkuvammaksi. Nekin ovat minulle paljon yhtä paperia tärkeämpiä. Oleellisinta on itse matka. Tie, hetket, maisemat, hauskuus, pienet ja isot ihmeet, keskustelut, halaukset, kaikki hienot ja hauskat ihmiset, joita olen saanut tavata. The pain and the glory

Istun ulkona ja kuulen kadulla lähestyvän tutun äänen. Theo! Lähdemme yhdessä lasilliselle. Theo koputtaa pari kertaa merkitsevästi otsaani ja sanoo näkevänsä, että prosessi on käynnissä. Sellaisia ne eläkkeelläolevat saksalaiset sukellusveneinsinöörit ovat

Ei tänään mitään vettä sada. Hyvä niin. Pääni on tulvillaan asioita ja fiilis mitä parhain.

Menen vielä kirkkopuistoon kirjoittelemaan NLP-tehtävääni. Kaipaan kovasti pikku Chiqi-koiraani, olemmehan me kuin paita ja peppu. Niinpä puistikkoon tulee vanha nainen leikkimään Chiqin kokoisen Chipita-nimisen koiran kanssa. Chipita tuo välillä aarteensa, tyhjän muovipullon, minunkin heittäväkseni. Että liki taas menee…

I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
27.4.2018

Taipaleelta

Kun ikkunat illalla suljetaan, haistan selvästi, että tässäkin paikassa on hometta. Se ei kuitenkaan onneksi aiheuta pahoja reaktioita.

Aamu valkenee harmaana ja tihkusateisena. Kenkien jalkaanlaitto sattuu. Pari pikkuruista varvasta ovat nyt tehneet täydellisen tenän. Kävely sattuu niin halvatusti, että päätän kävellä vain muutaman kilometrin Fonrfriaan ja ottaa siitä bussin Sarriaan. Ei pysty, ei kykene, ei edes Buranan voimin. On löydettävä uudet, leveälestisemmät kengät. Voi tätä ikääntymistä.

Fonfriassa törmään taas Jaimeen ja Bartolomeen. Istun kylän baarissa tunnin odottelemassa bussia, jonka
pitäisi tulla klo 10. Odotellessa varaan majoituksen netissä. Bussipysäkkejä täällä ei oikein ole. Tien varteen vain seisomaan.

Täkäläisittäin bussi tulee klo 10.20 onneksi se sentään tulee.

Aika monta mutkaa myöhemmin olemme pilven alapuolella ja arvelujeni mukaisesti tihkusade loppuu.

Miten rakastankaan vuoristomaisemaa ja näitä kauniita kivirakenteisia kyliä jokineen. Vähän tämä bussimatkailu harmittaa, mutta minkäs teet. Matkan varrelle jäävä Samos on upea kaupunki. Tietä seuraava Sarria-joki olisi varmasti ollut mukava matkakumppani.

Sarriassa minulla on tilauksessa apteekki ja kauppa, josta löytyy hyvät kengät. Molemmat ovat matkan varrella albergueen. Kiitos paljon, universumi! Majapaikkani on vielä kiinni. Odotellessa lampsin kadulla ja törmään San Bolissa tapaamiini naisiin. Syömme yhdessä lounasta.

Tilauksessa on myös pyykkikoneellisen jakaja. Vaatteet näet haisevat eilisen jäljiltä homeelta. Sopiva henkilö tulee samaan dormiin. Kiitos kiitos!

Pikkuvarpaassa on takova kipu, ja se vähän haiseekin. Ei kai tässä auta kuin lähteä lääkäriin. Löydän paikallisen sairaalan ja asiat hoituvat niukasta kielitaidosta huolimatta. Kahteen tai kolmeen päivään ei kävelyä, jalka tulee pitää kuivana. Ehkä jalkaongelmieni syynä on, että viimeksi pidin iltaisin sandaaleja, tällä kertaa kevyitä umpinaisia kenkiä. Menen uudestaan kenkäkauppaan hankkimaan skandaalit. Näen paidan, jossa lukee ”no pain, no glory ” Niinpä tuo taitaa olla….?

Aurinkokin tulee esille. Kävelysää olisi upea, mutta nyt on pidettävä lepopäivä ja samalla on aikaa miettiä plan B.

Tänään on hyvä tilaisuus opetella päästämään harmituksesta irti.

Olen jutustellut samassa dormissa olevan nuoren miehen kanssa. Hän kysyy, haluaisinko jotain kaupasta. Kiitos, ehkä kuitenkin käyn itse. Ruokailuni kun on vähän säätämistä. Seuraava kysymys on, onko kellään ruokasuolaa. No onhan minulla suolaa! Hän on ajatellut tehdä ratatouillea, ja on lakto-ovovege kuten minäkin. Pääsemme hetkessä yhteisymmärrykseen päivällisestä. Kumpikin on tympääntynyt ”pilgrims menu”un, jota tarjotaan kaikkialla. Siksi olen muutamia päiviä ollut kulkurimuonalla. Kokkaamme ja syömme yhdessä. Tänään siis vähemmän kuvia.

Muutamista harmeista huolimatta universumi on antelias! I feel blessed 

 

26.4.2018

Taipaleelta, päivää myöhässä

Hyvä ystäväni puhuu ruotsia hauskasti murtaen. Hänen persoonallinen tapansa sanoa ”fructansvärd bra” (kauhean hyvä) saa minut aina räjähtämään nauruun. Eilen noin 16 km jälkeen minun piti pyytää häneltä tsemppaukseksi tämä naurupillerini ääniviestinä. That’s what friends are for

Tänään sitä on tarvittu. Tänään on oikea pelkojen ja epäuskon päivä. Ne ovat osa ihmisen elämää, ja kaikki, mikä kuuluu elämään, kuuluu myös tälle ihmeelliselle tielle. Tänään olen ymmärtänyt, että minulla sittenkin on pelkoja.

Muita ei eilen hosteliin minun, Kenin ja Adamin lisäksi tullut, joten saan yksityishuoneen. Nukun silti huonosti. Lonkka ja jalat kiukkuavat, vaikka olen niitä parhaani mukaan hoitanut.

Herään kuitenkin semivirkeänä ja lähden liikkeelle aamun valjettua. Ruitelanissa pysähdyn aamiaiselle. Maisema on juuri sitä ihaninta mahdollista. Pikkuvarvas on kipeä. Pysähdyn Las Herreiasissa penkille tutkimaan varvastani. Ja huis, penkin viereisestä ovesta tulee ulos mallorcalainen Jaime, jolta saan tarvitsemani laastarin. Näin universumi toimii

On otettava taas burana. En oikein ymmärrä näitä jalkavaivoja; kävelin samoilla kengillä 1.5 v sitten noin 300 km ilman rakkulan rakkulaa. Nyt rakkoja tulee solkenaan varpaisiin, vaikka teen samat päivittäiset huoltotoimet. Ehkä jalkaholvini on levinnyt.

Nousu alkaa. Etenen hitaasti, haluan nauttia tästä huikeasta maisemasta; kivireunuksista, valtavista puista, mistelistä, kermanvärisistä esikoista. La Fabassa 900 metrissä tuntuu, että nousu alkaisi jo riittää. Kylät ovat pieniä, asukkaita on vain muutamia kymmeniä. Traktorit pörräävät ja lantakompostin aromi täyttää ilman. Pelkään korkeita paikkoja. Nyt en voi katsoa kapeita polulta alas. La Lagunan jälkeen 1200 m korkeudessa vastaan tulee vanha mies kuokka olallaan, taluttaen valkoista hevosta. Kaksi mustaa koiraa seuraa mukana. Tervehdin häntä. Vanhus jää jutustelemaan. Hän haluaisi, että jään hänen luokseen vuorille. Tämänkö siitä saa, kun ajattelee, että tällaisessa maisemassa viihtyisi pidempäänkin? Vanhus jatkaa sitkeästi inttämistään.
Lopulta sanon, että minun on jatkettava matkaani. Kohtaamisesta jää vähän outo olo.

Taival on todella raskas, hyvä että lähetin rinkan. Lopulta edessäni aukeaa pieni O Cebreiro, 1330 m, viehättävä keskiaikainen kivikylä. Andi ja Mark ovat jo täällä. Tästä edespäin pitäisi olla alamäkeä. Keltaisten nuolten osoittama tie kuitenkin nousee aina vain ylemmäs. Kyltissä lukee Camino Completario. Kohta näen jo lunta. Tämä on kai jokin toinen reitti, jota kartassani ei näy. Ketään ei näy missään, vaikka samaan aikaan kylästä lähti muitakin. Tien noustessa edelleen korkeammalle minulle iskee suoranainen paniikki, ja käännyn tapojeni vastaisesti takaisin. Kylän rajalla vastaan tulee 7 ratsukkoa ja 3 pyöräilijää. Siellä on myös noin 10 ihmistä, jotka kysyvät minulta, kumpaa reittiä pitää mennä. Sanon valitsevani alemman. Sivummalla oleva taulu kertoo, että valittavissa on Camino Recomendado tai Camino Completario. Jälkimmäinen menee 3 km korkeuteen. Ja yhtäkkiä kaikki ihmiset ovat taas kadonneet johonkin. Kävelen yksin ylös alas menevää polkua liki maantietä. Olen kirjaimellisesti pilvessä, kaikkialla leijuu vaaleaa, kosteaa usvaa… ilma on ihanaa hengittää. En ymmärrä, mihin ihmeeseen muut hävisivät. Olo on epätodellinen. Tolpat kertovat matkan edistyvän, mutta Linares, johon piti olla vain 3 km, pysyy näkymättömissä. Täkäläiset kilometrit Lopulta tulen Linaresiin ja ylhäältä vasemmalta vuorelta tulevat esiin muutkin. Myös Andi ja Mark. Mark näyttää huonovointiselta.

Haen tiendasta pari pähkinäpatukkaa ja jatkan eteenpäin. On aika kuuma. Alto de Poioa, johon rinkan lähetin, ei vain näy. Muita kyliä kyllä. Sitten on vain tietä ja mäkiä. Jyrkkiä mäkiä. Lopulta lähes pystysuora mäki. Kiroan täkäläiset etäisyydet alimpaan helvettiin hoippuessani kiukuspäissäni ylös loputtomalta tuntuvaa elämäni jyrkintä ylämäkeä. Kahta kilsaa ei ole täällä olemassa, se on vain luku kartalla.

Ja mäen päällä eteeni aukeaa albergue, jossa rinkkani odottaa!

Majoitun ja syön lautasellisen keittoa. Vanha nainen torkkuu takan ääressä. Yhtäkkiä Andi taputtaa selkääni. Hän aikoo jatkaa vielä 9 km Tricastelaan. Kohta saapuvat myös eiliset tutut Ken ja Adam. Minä jään tänne ja lepuutan jalkojani. Santiagoon on enää 150 km, eli noin 25 km per päivä. Siitä pitäisi jo selvitä näinä jäljelläolevina päivinä.

Pihalla tepastelee kanoja ja vasikankokoinen koiranretale. Useimmissa kylissä taidetaan syödä kanaa talon takaa.

Menen terssille hoitamaan jalkojani. Kanat kiertävät nokkimassa muruja pöytien alta. Unielias vanha nainen torkkuu edelleen baarissa takan ääressä.

Olen 1337 metrin korkeudessa. Maisemat ovat upeat.

Olen tänään aika finaalissa. No, itsepä tänne lähdin. Tällaiset päivät ovat osa taivalta. Suurin osa kehostani on kuiitenkin terve ja ”päivän työ” on tehty. Onneksi pääsin vuoriston yli kuivalla säällä.

Josko huomenna pääsisin Sarriaan asti. Tai liki.

I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
25.4.2018

Taipaleelta

Jaan dormin nuoren japanilaisen Tastson kanssa. Nimi voi olla väärin kirjoitettu, noin se kuitenkin lausutaan Meille kehkeytyy syvälliset keskustelut. Hän on matkustanut jo 8 kk ympäri maailmaa. Huoneeseen tulee myös espanjalainen Ramon. Hän puhuu paljon, vuolaasti ja nopeasti, vaikkei kumpikaan meistä ymmärrä puhetulvasta juuri mitään. Ei se häntä haittaa.

Sietämätön kuumuus saa minut huonovointiseksi. Haen kaupasta vähän ruokaa, päivällinen ei houkuttele. Aamulla on lähdettävä aikaisin, jottei kuumuus taas lyö päälle.

Olen huonotuulinen lähtiessäni liikkeelle aamulla kuuden aikaan. Pimeässä otsalampun kanssa kulkeminen ei ole kivaa. Tino haluaa kävellä kanssani siihen asti, että päivä valkenee. Hän puhuu liian paljon. Olemme monen kanssa puhuneet,miten hyvä on kulkea päivä yksin, omien ajatusten kanssa. Illalla voi sitten olla sosiaalinen. Onneksi pissahätä pelastaa minut, Tino jatkaa omaa tahtiaan.

Kuljen läpi kauniin maiseman, viinitarhoja, vuoristoa. Olen näköjään antanut itselle iuvan pitää kiinni siitä ärsytyksestä, jonka päästin eilisen kuumuudessa pintaan. Oma valinta ikävä myöntää.

Cacabelos on taas yksi lumoavan kaunis kaupunki, niin kaunis, että olen lopulta valmis luopumaan ärsytyksen tunteesta. Tuulenvire nousee. Ihanaa.

Kuulen ensimmäiset karjakellot. Lihakarja laiduntaa kauempana. Monen kylän ulkopuolella on aidattu ja lukittu hautausmaa, nyt näen ensimmäisen rinteeseen rakennetun hautuumaan.

Perejessä tapaan Andin ja Markin. We all are on painkillers, Andi toteaa. Näinhän se on.
Kylää myöhemmin on vuorossa lounas, ja matka jatkuu. Villafranca del Bierzossa seuraani liittyy Rio Valcarce, ihana soliseva joki. Yhdessä leppeän tuulen kanssa ne tekevät päivästä mitä miellyttävimmän, vaikka jalkateriä särkeekin.

Matkalla mietin, miten kummallinen olento onkaan noin kuusikymppinen mies. Moni kulkija tällä, kuten Theo, Ennodio, mallorcalaiset ja kymmenet tuntemattomat ohikulkijat, ovat sen ikäisiä. Vaimo ei ole voinut tai halunnut lähteä mukaan. Miehet kulkevat pitkiä päivämatkoja ja useimmiten porhaltavat ohitseni. Moni taitaa olla vanhempikin, kuten ranskalaiset herrat aasin kanssa. Sitkeys ei häviä iän myötä!

Kaikkiaan noin 32 km jälkeen saavun Vega de Valcarceen.
Mikä ihana joen halkoma kylä. Löydän mukavan hostelin. Joogstessani tunnen, ettö alakerran dormissa on outo haju, ja kohta ovat homeoireet päällä. Saan vaihtaa yläkerran pienenpään huoneseen. Emäntä kertoo, että talvella on satanut hirveästi. Lattiasta näkee, että se on saanut kosteutta.

Ripustaessani pyykkiä ranskalaiselle parvekkeelle kuulen jonkun kutsuvan minua nimeltä. Täh?? Tastso seisoo kadulla. Kipitän alas moikkaamaan häntä ja vaihtamaan päivän kuulumiset. Käymme yhdessä kaupassa
En halua päivällistä, syön tänäänkin kulkurinruokaa.

Huomenna on edessä Caminon raskain osuus, 10 km matkalla nousu 1330 metriin. Lähetän huomenna rinkan siitä vielä 7 km eteenpäin. Kuulemma taival on tarpeeksi raskas ilman lisäpainoakin.

Keskellä kylää laiduntaa muutama nauta ja poni. Löydän aivan hostelia vastapäätä kapean kujanteen, joka tuo joen varteen. Istun sopivan paisteisessa illassa kiveykselle ja upotan jalkani virtaavaan veteen. Kuuluu vain linnunlaulua ja veden kohina. Vastarannalla kukkivat omenapuut.

I feel blessedlife could not get any better!

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
24.4.2018

Taipaleelta

Aamu valkenee, kun lähden liikkeelle alaspäin vuorilta. Hyvästelen Emilin, enkä säästele kehujani hänestä. Miten hieno nuorukainen.

On suoranainen ihme, etten ole eilisestä kipeä. Ei yhtään lihaskipuja.

Aamu on aivan upea ja maisemat niin kauniita, että varpaankynsiä kipristää. Kukkia, valtavasti tuoksuja, linnunlaulua, ihana ihana ilma. Rakastan vuoristoa. Kaikki rehottaa, kymmenet kukkalajit loistavat ja ilma on raikas. Puro solisee jossain alempana. On kuitenkin oltava tarkkana, että pysyy pystyssä.

Polulla näkyy tuoretta poninkakkaa. Hetken kuluttua huomaan edessäni (suo anteeksi huono huumorini) Donald Trumpin henkivartijoineen Kaksi valkohapsista ranskalaismiestä ovat lastannet matkatavaransa Selene-nimisen aasin selkään. Tässä on meininkiä! Harmi, etten saanut tätä raamatullista näkyä ikuistettua. Valotus meni pieleen. Tapasin näet joitain päiviä sitten.Mansills de las Mulasissa naisen, joka kertoi, että hänen enollaan on Donald Trump-niminen aasi.

Kylät ovat todella kauniita. Molinaseca on silmiähivelevän ihana kaupunki. Ostan pienestä tiendasta leveälierisen hatun ja heitän ällön majavalippiksenI roskikseen.

Näen haarautuvan polun. Onneksi siihenkin on maalattu nuoli. Ajattelen, että tämä on vähän kuin sairaalassa; ”seuraatte vain tuota keltaista viivaa röntgeniin. ” Täällä seurataan keltaisia nuolia perille.

Alhaalla avautuu laakso kuin tilkkutäkki, pieniä viinitarhoja vieri vieressä kumpuilevassa maisemassa. Kivitaloja, taaempana lumiset vuoret, niin valtavan kaunista. Tapaan matkalla mallorcalaiset Jaimen ja Bertolomen parin illan takaa.

Jossain eläimiä on jo laskeuttu laitumelle. Vähän lampaita, vähän lihakarjaa

Alkaa olla kuuma, liian kuuma. Etäisyysmitat ovat joskus aika ärsyttäviä, ainakin tällä säällä. Olen ajatellut kävellä tänään Cacabelosiin. Iso Ponferrada on hidas läpikuljettava. Kaupunkia halkoo kaunis joki. Pidän pienen tauon, mutta kuumuus alkaa olla sietokyvyn rajoilla.

Otan lepotauon Columbrianosin kirkon pihalla haikaranpesän alla. Alan väsyä. Hoipun vielä pari kylää eteenpäin. Camponarayassa annan periksi. Olo on jo huono. Majoitun ensimmäiseen albergueen, pääsen lopulta suihkuun ja joogaamaan. Yksi kanssakulkija kertoo lämpötilan olevan 30 astetta me no gustas.

Muistelen ihanaa, kaunista ja raikasta aamupäivää vuoristossa ja olen blessed again
Huomiseksi kiitos 10 astetta vähemmän!

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
24.4.2018

Taipaleelta

Tänään olen oman elämäni todellinen supersankari. Tämä päivä on minun armeijani.

Kannan rinkkani ainakin tänään itse, se on polville haastavaa. 7 kg lisäpaino. Koitan El Ganzossa käydä tiendassa. Kissakin haluaisi tiendaan. Vaikka ovessa lukee ”abierto,” (auki) ovi on lukossa. En siis saa pähkinöitä. En tiedä, mitä kisu jää vaille.

Itse kylä on ihanan kaunis. Vanhoja kivitaloja, joista noin puolet on ilman kattoa. Maisema on niin kaunis. Kävelen rauhaksiin kumpuilevassa maisemassa.

Pää on aika tyhjä. On vain hyvä olo ja kaunis maisema. Tästä tulee kuuma päivä, hyvä että lähdin aikaisin. Polku kohoaa ja kasvillisuus muuttuu karummaksi. Kävelysauvat ovat todella tarpeen. Pysähdyn väliiä syömään eväitä ja siemailen suolattua vettä vuohestani.

Rabal del Camino on 1150 metrin korkeudessa. Tapaan siellä Theon. Jatkan edelleen Foncebaldoniin, 1140 m. Vuohia kipittää tämän rauniovoittoisen pikkukylän kadulla. Näen pari tuttua, Noan ja Amelien. Noa tahtoo nähdä auringonnousun vuorilla ja jää siksi tänne. Syön tuhdin salaattilounaan ja kuulostelen oloani. Olen poikki. Matkaa on taittunut vasta n 22 km. Olin ajatellut Aceboa, sinne on vielä matkaa, ja sää on todella kuuma. Joku sisälläni sanoo ”c’mon lets do it!” Käyn monet mutkut ja nokut läpi itseni kanssa. Ääni ei anna periksi. Ehkä se ääni on Täydellisesti Kateissa Oleva Suhteellisuudentaju”? Enkä pidä kylän energiasta, minulle tulee huono olo. Päätän jatkaa eteenpäin. Pahimmat nousut ovat kuitenkin jo takanapäin.

Cruz de Ferro, Rautaristi. 1504 m.Tänne jokainen saa jättää huonot tapansa. Paikalla on liikaa meluisia ihmisiä. Toimitan omat rituaalini ja lähden eteenpäin. Ellei kaikkialla olisi niin ihanan kaunista, en jaksaisi enää.

Linnut laulavat. Puusto on tammivoittoista, lehtiä ei niissä vielä ole. Etäisyyksiä on vaikea arvioida. Luulen lumihuippuisten vuorten olevan noin 10 km päässä. Sulan maisemaan ja vaapun eteenpäin. Vuorilla oloa ei voi kuvata, se pitää kokea.

Eteeni tulee Manjarin, pieni donativo refugio. Siellä ei ole vettä eikä sähköä, Amelie kertoi aiemmin. Paikka on jopa minulle liian hippiä. Seuraava mahdollinen majapaikka on sitten Acebo, 7 km päässä. Huh huh. Täällä korkealla on onneksi vähän viileämpää. Polku on kivinen ja vaikeakulkuinen.

Olen ohittanut tänäänkin muutaman muistomerkin. Kiviseen ylämäkeen on päättynyt yhden nuoren miehen elämänkaari, 1999-2006. Kaikilla meillä on omat askelmerkkimme. Tuo muistomerkki vihlaisee.

Ohitseni kiitää tanskalainen nuori Emil. Asterix oli väärässä, eivät roomalaiset olleet hulluja. Emil on kävellyt eilen 40 km ja tänään 50 km…..
Juttelemme hetken matkan osumista ja hän jatkaa omaa vauhtiaan. Alamäki on todella kivistä ja vaikeakulkuista. En voi enää laulaa, on vain keskityttävä pysymään pystyssä. Olen kiitollinen kuivasta säästä, sateella täällä olisi erittäin vaikea kulkea.

Ja lopulta näen kylän! Laulan omaan äö.ni liittyen painokelvotonta versiota hepokatista maantiellä.

Saavun albergueen. Taidan haista aika lailla, koska minulta kysytään, haluanko ihan ensin käydä suihkussa   Tapaan dormissa Emilin. Sovimme pesukonekimpasta. Joogaan taas ulkona ja nautin ihanasta maisemasta. On edelleen kuuma. Kun saan jalkakylvyn otettua, alkaa sataa ja ukkonen murisee. On päivällisaika.

Täällä on vegeruokaa saatavilla. Syön yhdessä Emilin ja puolalaisen miehen kanssa. Ei nykynuorisossa ole moitteen sijaa, jos Emiliä ja hänen kuntoaan katsoo.

I feel so blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
23.4.2018
Taipaleelta

Herään aamulla aukaisin. Mietin illalla, riittävätkö eväät. Turhaan:meille oli jätetty jugurtit mieheen. Kaikki eivät niitä halunneet joten lähden hivenen hämärään aamuun kaksi jugurttia vatsassani. Nyt matka jatkuu vuoristoon, jossa saatetan olla pimennossa.

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

22.4.2018

Taipaleelta

Nämä El Caminon halkomat pienet kaupungit voisivat yhtä hyvin olla kuubalaisia pikkukaupunkeja, tosin jälkimmäisissä on vähän rähjäisempää. Haikaranpesiä on jokseenkin jokaisen kirkontornin päällä tai kupeessa.

Sää on aamulla kolea, muuttuu lämpimäksi ja lopulta kuumaksi. Tie kapenee poluksi.

Hospital de Orbigo on todella viehättävä pikkukaupunki. Bougainvilleat kukkivat ja kevät on ihanimmillaan. Nyt näen kyltin, joka kertoo, mikä eilen meni vikaan. Vastaava kyltti vain taisi mennä minulta eilen ohi. Krhm, koskaaan ennen ei ole käynyt niin ja taas kävi…. Tänään kävelen myös yli elämäni ihmeellisimmän rautatienylityssillan.

Nyt valitsen tarkoituksella vuoristotien, se on vain kilometrin pidempi. Valtatien varressa on pitkäveteistä kulkea.

Ja hyvä niin. Reitti on vaellusmaastoa parhaimmillaan. Erilaiset jalan- ja sorkanjäljet kertovat monenlaisista tien kulkijoista. Nautin tavattomasti maisemasta. Aurinko paistaa, muttei kuitenkaan oikein paista. Värimaailma on ihmeellinen.

Pyökeissä, tarkemmin niiden lehtien värissä on jotain taianomaista. Tuntuu, kuin kulkisin lumotussa maailmassa. Vasemmalla aukeaa pystysuora pinta, jossa on valtava määrä erikokoisia eläinten pesäonkaloita.

Tunteita pullahtaa välillä esiin. Kyyneleet nousevat silmiin. Se ei haittaa, täällä saa prosessoida asioita. Seuraan omia aikojaan tulevia ja meneviä tunteita kuin tarkkailija.

En ole Burgosin jälkeen seurannut kelloa oikeastaan kuin aamuisin ja ruoka-ajan lähestyessä. Mitäpä ajalla olisi täällä merkitystä.

Päätän pysähtyä seuraavan mäen laelle syömään. Sinne on näemmä majoittunut myös jonkinlainen elämäntapaintiaani. Tien varressa on penkkejä. Tarjolle on aseteltu hedelmiä ja muuta pientä purtavaa vapaaehtoista maksua vastaan. Oikea keidas! Majan seinään nojaa kitara, ulos on viritetty sateenkaaren väreissä loistava riippumatto.

Astorga on iso kaupunki, jonka valtava kirkko ei tahdo mahtua kuvaan. Kaupungintalon edusta on täynnään ravintoloita. Valtava puheensorina täyttää aukion, puoli kaupunkia tuntuu olevan sunnuntailounaalla. En malta pysähtyä.

On todella kuuma, kun saavun Murias de Rechivaldoon. Albergue on vaatimaton. Olen ensimmäinen majoittuja. Tänään olen taas monikansallisessa äijälässä; korealainen, kaksi Mallorcalaista ja kaksi brittiä. Etelä-Korealaisia on tällä erää Caminolla todella paljon.

On ihanaa päästä peseytymään ja joogaamaan. Laitan jalkani muovipussisuolakylpyyn ja katselen pilveen vetäytyvää taivasta. Tänään syön pienen kylän baarissa paellaa mallorcalaisten ka korealaisen kanssa.

I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
22.4.2018

Taipaleelta

Olen ollut nyt toista viikkoa ilman Bemeriä. Sen todella tuntee. Erityisesti lonkissa, jaloissa ja keuhkoissa. Jalat ovat vähän turvonneet vielä aamuisinkin.

Keuhkoni ovat kärsineet homeesta moneen kertaan. Bemer pitää ne terveenä. Nyt kaikki hengitystiet oireilevat. Tämä on hyvä osoitus kehon todellisesta tilasta. Opinpahan arvostamaan Bemeriä entistäkin enemmän.

Vatsani on ilmaissut selvästi, ettei se halua leipää enää muruakaan. Kotona en sitä syö, täällä on joskus melkein pakko.

Nyt on nautittu Caminon paras ateria tähän asti. Markin ja Andin jalat ovat kipeät, teen heille suolakylvyt. Italialastytöt seuraavat perässä liottaen jalkojaan samassa vadissa.

Eihän se auta kuin lähteä hakemaan tiendasta lisää suolaa

Monen huonosti nukutun yön jälkeen on tilaa kunnon unosille. Raskaat taipaleet ovat oikeastaan vasta edessäpäin…
Täällä on paljon tuulivoimaa. Nyt näen myös isomman aurinkopaneelin.

Ja taas mennään😌

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
21.4.2018

Taipaleelta

Kun vedän aamiasbaarissa reppua selkääni, Bill kävelee sisään. Hänen jalkojaan särkee.
Kapeassa oviaukossa kirjaimellisesti törmään valkoiseen partaan. -Ennodio kahmaisee minut karhunhalaukseensa. Buen Camino, nähdään myöhemmin.

Päivä on ihana. Aurinko paistaa pian pilvettömältä taivaalta. Taivallan kapeahkoa väylää hiljaisen maantien vieressä. Joskus edessä näkyy väkeä, joskus ei. Päkiöitä särkee niin, että on pakko ottaa Burana.

SIsarukset Mark porhaltavat ohi. Tapaan heidät uudestaan Reliegosissa. Etsimme yhdesssä vegelounaspaikkaa. Se on kiinni, joten päädymme paikalliseen Elvisbaariin, josta oli pakko ottaa kuvia Ehkä silmäni lepäävät enemmän itse Kunikaassa, mutta tämä jäbä on varsin hauska tapaus. Hampaita ja lihaa hänessä on niukasti, virtaa sitäkin enemmän. Baarissa soi 50-luvun musiikki. Hän viheltää herkeämättä, tosin eri kappaletta kuin mikä soi. Laulaa tai läpyttelee käsillään synkooppeja. Esittelen hänelle puhelimeni soittoäänen; Elviksen Burning love. Ukko on innoissan. Tämän Elviksen bocadillot ovat hirmuisen kokoisia, olen täynnä kuin Turusen pyssy lyllertäessäni kylästä eteenpäin.

On todella lämmin saapuessani Mansilla de las Mulasiin. Menen etsimään rinkkaani yhdestä alberguesta. Theo istuu pihalla! Tätähän valkopartainen ystäväni ennusti…Rinkkani on kuitenkin eri paikassa. Sisäänkirjautuessani kuulen, että paikassa on ”massage by donations, just book your time”. Voiko tämä olla totta! Universe, love you! Ylös dormeihin vievät portaat ovat hauskan vinot.
Edelliset paikat ovat olleet kalliimpia, joten säästetään tänään. Valitsen pienimmän dormin, ehkä siellä ei olisi kuorsaajia. Hyvä valinta, huoneesta on lähinnä aasialaisia naisia. Viime yönä parin bunk bedin päässä nukkunut valkopartainen ystäväni näet kuorsasi kuin piru.

Kun lähden alas vessaan -niin, valkoinen parta töröttää edessäni.
Ei voi olla totta😊 Hän on lähdössä tänään bussilla Leoniin. Loppumatka sinne kävellään aivan ison tien vieressä, nähtävää ei ole. Olen juuri ajatellut tarvitsevani vapaapäivää ja niinpä huomenna taidan itsekin ottaa bussin.

Passissani lukee virallinen etunimeni Tuula. Niinpä klo 16.30 Tula Milis kutsutaan hierontaan😎 Elviksen ”Can’t help falling in love” soi käytävällä. Minua naurattaa.

Hierojalla soivatkin sitten kaikki pikkutyttönä kuuntelemani Kuninkaan kappaleet. Mikä aikamatka…
Saan myös uudet teipit polviini.
Käyn kaupassa ja taidan sitten mennä tapaamaan Theoa. Con vino tinto. Ensin syön kuitenkin perinteisen albergueaterian. Hauskat muistot edelliskerralta nousevat taas mieleen.

Tänään olen ajatellut Elvistä, hierontaa, Theoa, ja pystyisinkö ottamaan vapaapäivän.
Kun päästät ajatuksista irti ja annat asioiden tulla luoksesi….

I feel more than blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

Ilta on uskomaton. Paikan emäntä on todellinen Calamity Jane hurjine juttuineen. Hänen enollaan on Donald Trump-niminen aasi ja mm Pink Floyd-niminen koira. Tämä on Caminoa parhaimmillaan. Haen Theon mukaan joukkoomme,. Ihmisiä, ruokaa ja viiniä vain tulee jostain ja nauru raikaa. Marco on loistava kokki.

Paikalle saapuu myös nuorimies kilpikonnan kuoresta tehdyn soittimen ja gazoon kanssa.

Kukaan dormissa ei kuorsaa. Ihanaa. Aamulla minut lisätään näiden ihmisten perustamaan La ruta del vino-nimiseen ryhmään.

Syön aamiaista kun Theo kolkuttaa ikkunaan ja vilkuttaa kulkiessaan ohi.

Life couldn’t get any better

Kuvissa
”Calamity Jane”
Sonja ja Pink Floyd
Marco

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

Taipaleelta 20.4.2018

Ryhmä La ruta del Vino soljuu illan kuluessa vähitellen kasaan samaan paikkaan. Lähdemme yhdessä syömään. Yksi nuorista kulkijoista, brasiliainen Julio, muistuttaa erehdyttävästi Fidel Castroa, vain iso sikari puuttuu. Hän näyttää vanhaa valokuvaa itsestään; ”before I became Fidel, I was Jesus”. Pitkähiuksisena hän olisi tosiaan mennyt täydestä 🙂
Muut jäävät karaokebaariin kun lähden nukkumaan. Hostellin ovi onkin lukossa, joten lähden takaisin (ihme että löysin) ”Fidel”in tyttöystävä Ellen tulee avaamaan oven avainkortillaan.

Jalat pistivät miettimään, tarvitseko vielä toisen vapaapäivän. Muut jäävät Leoniin toiseksi päiväksi ja koittavat houkutella minuakin jäämään. Olen aamulla kuitenkin niin levoton, etten voi jäädä . Lähetän rinkan eteenpäin ainakin vielä tänään.

Leon on valtava kaupunki, jossa on kaunis puisto. Siellä kulkee vapaana reviiritietoisia kukkoja ja myös riikinkukko, joka esittäytyy minulle koko komeudessaan. Vasta parin rakollisen jälkeen olen ulkona kaupungista.

Onnistun taas; olen lähettänyt rinkkani Villadangos del Paramoon. Syystä tai toisesta ajauduin itse alkuperäiselle ranskalaiselle reitille. Seuraava kaupunki on ihan eri paikassa kuin Villadangos. Johon on yli 10 km… Ystävällinen baarinpitäjä lupaa kyyditä minut perille bensakuluja vastaan. Kannan kuormani viimeiset 5 km San Martiniin. Näen ennätysmäärän lintuja pesineen parissa puussa.
Lähestyessäni kaupunkia valtava lauma, nopeasti arvioiden parisataa päätä, vastakerittyjä lampaita pelmahtaa eteeni. Lienevät totuttelemassa laidunruohoon.

Mukava albergue on ensimmäisenä kaupunkiin tultaessa. Pääsen pitkästä aikaa joogaamaan ulos. Bongaan newyorkilaisen Ritchien käytävällä, päätämme jakaa pesukoneellisen ja kuivausrummullisen. Kohta myös sisarukset Mark saapuvat samaan paikkaan. Valkoinen parta on kadonnut rivistöstämme omille teilleen.

Keskustelimme eilen dormissa kunkin kotimaan oloista. Meksikolainen Adan kertoi, miten huumeet ja korruptio ovat osa heidän arkeaan. Huumekauppa jenkkeihin on viime vuosina vaikeutunut tiukentuneen viranomaistyön myötä, ja aineet jäävät pyörimään Meksikoon tuhoisin seurauksin. No, missäpä ne hyväksi olisivat.

Huomiselle on ennustettu sadetta.
Jalkoja jomottaa. Mutta saan kasvisruokaa ja kuivat, puhtaat vaatteet

I feel blessed

Ennen lähtöäni tytär kysyi jotain sen tapaista, etteikö minua yhtään pelota lähteä yksin, kun en edes tiedä minne menen, ja niinpoispäin.

En oikein osaa pelätä. Kolutessani maailmalla olen oppinut, että opas tulee aina, kun sellaista tarvitaan. Että kaikki hoituu. Että on eduksi kulkea avoimin sydämin, luottaa ja ylläpitää mahdollisimman rakastavia ajatuksia. Tällä tiellä en anna itseni nousta aamulla ylös ennenkuin olen oikeassa moodissa. Vaikka pääosin herään siinä tilassa, makustelen ja kasvatan sitä vielä lisää.
Tätä tapaa jatkettakoon kotona
Jokapäiväiset tapahtumat ovat suorastaan koomisia.

Lähetän osan vaatteista kotiin. Pulu kuikuilee toimiani tarkasti koivun oksalta, kun lajittelen puistossa rinkan sisältöä.

Kello 11.11 törmään Billiin. Leonissa on tänä viikonloppuna ruokafestarit ja hostellit jokseenkin täynnä. Majapaikka kuitenkin löytyy. Törmäilen tuttuihin vähän joka kulmalla. Syön kulkurin lounaan puiston penkillä ja nautin vapaudesta, hengailen ympäriinsä kaupunkia katsellen. Päivä on ehtinyt epätavallisen pitkälle ilman tuttua valkoista partaa.

Huonekavereikseni tulee tänään 2 tanskalaista, Camilla ja Emil, 2 eteläkorealaista ja meksikolainen Adan.
Adanin ja Camillan jalat ovat huonossa kunnossa. Camilla joutuu palaamaan kotiin. Kipaisen suolaa kaupasta ja laittelen porukalle suolakylvyt. Kuulemma helpottaa heti.

Käyn Leonin katedraalissa. Raskaana olevan Neitsyt Marian patsas jotenkin räjäyttää tajuntani. Ihmisrodun halpamaisuus kulminoituu kaikessa rumuudessan nasaretilaisen puusepän elämänkaareen. Haluan olla tovin itsekseni.

Kaupungintalon edustalla on tuttuja naamoja baarissa. Join us, please

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
19.4.2018

Taipaleelta

Erinomaisen hieno ilta Silvian, Billin ja Ennodion seurassa. Keskustelemme paljon siitä, miten tämä ihanan outo tie palauttaa kiitollisuutta pienistä asioista. Bill etsii edelleen jotain itsensä ylkopuolelta.

Menemme kiitollisina ja kaikin tavoin kylläisinä nukkumaan siisteihin bunk bedeihimme.

Herään taas aikaisin. Kaveritkin heräilevät. Lähden ensimmäisenä. En katsele kelloa enkä tiedä, mikä päivä on. Ihan sama.

Mieli haluaisi tarjoilla minulle huolia. Työnnän ne sivuun.

Täkäläisen 8 km jälkeen saavun aamiaispaikkaan. sIsarukset Mark liittyvät seuraani. Päkiöitä särkee. Tänään on siis ohjelmassa henkistä fyysisen kivun käsittelyä.

Anyway I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

Lounaaseurakseni ilmestyvät muutaman päivän takaiset tutut, Mark siskonsa kanssa ja Zee sekä Bill. Jatkan pian matkaani. Eksymiseni ärsyttää vieläkin

Eksymisen opetus;katso edes joskus karttaa.

Päivä on kuuma, aurinko paahtaa vasemmalta. Monen vasen käsivarsi on palanut. Taival tuntuu tänään pitkältä kuumuudessa. Laulaminen helpottaa.

Myös lampaat ovat kulkeneet Caminoa, tiellä on tuoreita papanoita.

Arvaatko, kuka nojaa tiskiin saapuessani perille? Niinpä, Ennodio se siinä. Tapaamme myös Silvian. On aika ottaa lasilliset ja peseytyä. Aurinko paistaa. Jaamme pesukoneellisen. Life couldn’t get any better <3

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

18.4.2018

Taipaleelta

Tänään se sitten tapahtui. Ajatuspäissäni kävelen yhden keltaisen nuolen ohi. Autiota peltotietä. Ei ketään. Käännyn ympäri. Vastaan tulee pieni miehenkäppänä mustan koiran kanssa. Hän neuvoo oikealle tielle. Saamarin pöljä, sanol itselleni. No, tälläkin on joku tarkoitus.

Tänään en ole kuullut kirkonkelloja. Pysähdyn Sahaguniin kunnom lounaalle. Huuhdon pääni altaassa, päivä on kuuma. Kymppi jäljellä.

Myös El.Gato on kävellyt Caminolla

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

Käyn illalla vielä maistamassa lasillisen Riojan viiniä paikallisessa baarissa. Rakastan hyviä punaviinejä, ja täällähän niitä piisaa. Samalla voi tutkia karttaa ja miettiä, minne seuraavaksi rinkan lähettää, ja itse sen perässä tallustaa. Kun lasi on tyhjä, ja olisi aika lähteä, kukapa muu kuin ystäväni Ennodio liihottaa comedorin puolelta pöytääni viinipullo kädessään. Hetki on taas kuin Kaurismäen elokuvasta.
”We are connected”. Yes indeed!

Kysyn, onko hän nähnyt Theoa. Poimin näet aamulla pari Theon vaatetta dormin lämpöpatterilta mukaani, ja tilasin, että tapaisin hänet. Sellaisia nuo eläkkeellä olevat saksalaiset sukellusveneinsinöörit ovat
” Kyllä sinä kahden päivän sisään hänet näet”’, Ennodio sanoo. Vanhaa hörhöä konealan bisnesmiestä pitänee uskoa.

Otan illalla unilääkkeen, varmuuden vuoksi. Nukun kokonaiset 9 tuntia (todella harvinaista)
Kello on jo yli 7. Rasvaukset ja teipit, ja sitten mennään. Aamu on kaunis. Ensimmäinen kävelemäni Calle Mayor tällä reissulla, viimeksi niitä oli lukuisia per päivä.

Tänään matka jatkuu Bercianos del Real Caminoa kohti. Kuusi tuntia, 26.5 kilsaa kartan mukaan. Ans kattoo…näistä koskaan tiedä
Matkan varrelle mahtuvat Terradillos de los Templarios, San Nicolas del Real Camino, Sahagun ja Caldalza del Coto.

Espanjalaisen 2 km jälkeen syön aamiaisen kauniissa comedorissa. Ja juon sen veteranon, vaikkei se oikein maistukaan.

Espanjankieleni ei ole häävi, tärkeimmät asiat hoituvat kuitenkin. Theon tavatessani käytän kaikki osaamani saksan fraasit. Alkaa taas olla se basistimainen olo, 4 vierasta kieltä.

Tähän asti yhtä päivää lukuunottamatta sää on ollut mitä pyysin; lämmintä ja kuivaa. Eilen oli. aurinkoista koko päivän, vaikka siellä kummallisessa autiomaassa tuulikin aika lailla. Oikealla etuviistossa on monta päivää näkynyt lumen peittämiä vuoria. Harmi, ettei niistä saa hyvää valokuvaa.

”You need to know when to use logic and when not. All the beautiful things in life look stupid if you logically analyze them. ” Tällaisen viisauden Sadhguru jakoi tänä aamuna

Omaan elämääni ja tälle taipaleelle se sopii täydellisesti.

I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

17.4.2018 Taipaleelta

Taipaleelta

Loppupäivän maisemat ovat olleet vähän tylsempiä, mutta olooni se ei vaikuta. Kunhan kävelen. Revenga de Camposista poistuessani mietin, etteivät kirkonkellot soineet tällä kertaa.
Kirkonkello soi kerran samantien. Hörähdän ja jatkan matkaani. Villarmentero de Camposissa pysähdyn viinilasilliselle paikkaan, jossa kaksi hanhea paimentavat kahta aasia pihalla.Vielä 5 km rinkan luokse.
Paitsi että kartan etäisyydet tuntuvat tänään oudoilta. 
Camposin jälkeen on pieni levähdyspaikka. Siellä on todella hyvä energia. Painaudun hetkeksi valtavaa mäntyä vasten ja kuulen maailman äänen sen rungosta. Tunnelma on liki psykedeelinen.

Perillä tapaan eilisen saksalaisen kämppikseni Theon. Hän näyttää matkan olleen 29 km. Ilmankos olemme kaputt.
Hän on niin kahjo, että hänen kanssaan voi vain tulla juttuun ja nauraa. Päätämme jakaa pyykikoneellisen. Joogaan ulkona ihanassa kevätauringossa. Kylä on pieni ja hiljainen, mercadaa täällä ei ole. Haikaroita lentelee kylän yllä.

Päivä on näyttänyt, että ”the path of least resistance” todella toimii.

I feel blessed

Tältä tietä eivät lopu yllätykset. Syön päivällistä Theon ja Ennodion kanssa, joka pelmahti yhtäkkiä jostain esille. Jalkojani särkee oikeasti. Pohdin ääneen, miten ihanaa olisi saada jalat suolakylpyyn. Ennodio kertoo voivansa voi tulla päästämään minut kylpyyn. Hänellä on oma huone jaetulla kylppärillä, jossa on amme. Olen täysin ”häpnadilla päähän lyöty”. Otan kiitollisena alakeholle suolakylvyn, ja jomotus on lähes poissa. En tiennyt suolan olevan näin tehokasta.

Meitä on samassa dormissa reilusti yli parikymmentä. Monikansallinen tuhina ja kuorsaus täyttävät huoneen yön laskeutuessa pienen kylän ylle. Minua ei oikein nukuta. Vieraat hajut valvottavat helposti aistiherkkää. Hieron nenänjuureen laventeliöljyä ja lopulta nukahdan.

Herään taas aikaisin. Nyt on syytä huoltaa jalat hyvin, edessä on samanmoinen taival, josta 17 km ilman tankkausmahdollisuutta.

Kamat kasaan ja taas mennään

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

Taipaleelta 16.4.2018

Ilta oli mitä hienoin. Söimme ja joimme hyvin neljän amerikkalaisen kanssa.
Venezuelalainen matkakumppani Ennodio asuu San Diegossa. Meillä oli tietysti paljon hörhöpuhuttavaa. Hieman säpsähdin hänen silmiään edellisiltana. Ne olivat hörhön silmät.Tänään uppoduimne syviin keskusteluihin. Hän kysyi mitä teen työkseni. ”No ilmankos, minulle tulee aina niin rauhallinen ja hyvä olo heti kun näen sinut. Luin eilen kirjaa kun joogasit. Siitä huokui jotain niin voimallista, huone täyttyi jollain ihmeellisellä, että oli välillä pakko katsoa”’ Niin että terveisiä Shaktaan 😊
Iltoihini kuuluu kehon resetointi tridoshan avulla.

Nukkumaanmennessä majavalippis oli kadonnut verannalta. Joko se löytyy aamun valjettua tai sitten ei. On ihanaa, kun ei tarvitse huolehia mistään. Universumi antaa kaiken ajallaan. Ja ottaa edelleen sen, mitä on minun on aika antaa eteenpäin, ellen itse älyä sitä tehdä.

Emme saa illalla huoneen ovea kiinni sen menemättä takalukkoon. Kanadalaisella on rulla jesusteippiä. Selitän, ettei suomalainen puhu koskaan ”ducktape”sta. Saksalainen jeesusteippaa oven kiinni. Nauramme vedet silmissä.

Herään aamulla aikaisin enkä enää pysy nahoissani 6.15 jälkeen. Näin yöllä taas rottaunia. Keskustelut Ennodion kanssa taisivat aktivoida jotaim.

Teen hiljaa taolaissarjani, silti miehet heräävät. Kanadalaiseen ei uppoa eurooppalainen musta huumori, mutta meillä on hauskaa. Teippaan molemmat polveni. Klo 7.45 otan suuresti kunnioittamani dosentti Förströmin kävelysauvat ovenpielestä ja poistun kylästä, haikaran kuikulllessa pesästään kirkon katolta.

Ihana päivä. Keskityn maailmanrauhaan eli sisäiseen rauhaani.

6 km kuluttua olen Boadillo del Caminossa. Kaurismäkeläinen tilanne. Saavun aukiolle. Hauskannäköinen mies tulee paikalle mustan koiran kanssa. Tervehdimme. Tengo mucho hambre, huokaan. Mies nyökkää toiseen suuntaan; vamos. Kävelen hänen perässään kauniin pihan läpi. Saan parhaan juustomunakkaan ikinä. Kirkonkellot soivat.On aika kuoria vaatekerrosta ja rasvata kasvot. Olen juuri päässyt pandalookista eroon.

Kaikki on täydellistä. Kun lähden kylästä, kirkonkello soi kerran.

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

 

Taipaleelta

Espanjalaiset etäisyysmitat ovat hassuja. Kaikkialle on noin 2 km, joka voi olla kuitenkin + 6 km. ”Ihan kulman takana.”
Tänään eka 6 km taittuu runsaassa tunnissa. Pysähdyn aamiaiselle ja kerään eväät tulevaa huoltovapaata 17 km pätkää varten. Tarvitsen myös vaseliinia,.mutta apteekit ovat vielä kiinni. Vastapäätä on drogeria, josta löydän yrttihöysteistä vaseliinia. Hienoa. Baariin aamiaiselle. ”Una taza de aqua caliente'”ni ihmetetyttää joka baarissa. Rakastan täkäläistä kahvia, mutta saan kahvista heti flimmerin, Valmistan siis itse vesikupilliseeni mate-juoman. Flimmeri kiusasikin taas yöllä. Tunnelma oli hapahko, ärsyttikin. Jätin siksi tänään joka-aamuisen Unicum-kulaukseni ottamatta. Vatsa tuntuu nyt vähän ilkeältä, joten viimeistelen.aamiaseni annoksella Veteranoa. Paikallinen parlamentti pitää baarissa aamumiittiään.

17 km on varmasti alimitoitettu. Loputtomiin tasaista, kymmeniä neliökilometrejä. Istun hetkeksi puronvarteen liottamaan jalkojani helkutin kylmässä vedessä. Tie ei tunnu loppuvan koskaan.

Ajan ja paikantaju katoavat. On vain tie. Olen kuin autiomaassa. Kunnes lopulta näen tekstin Tienda 6 km, se 6 km piti kutinsa. Istuessani lounaalla näen alamäessä lähestyvän valkoisen parran lippiksen lipan alta. Ystäväni Ennodio. Istumme hetken terassilla ja hinaudun jatkamaan seuraavaa 6 km. See you in Ledigos. ilman buranaa ei enää matka taitu, päkiöitä särkee julmetusti. Maisema on nyt ihanaa. Ilman Neil Youngia en enää jaksa taittaa tätä espanjalaista kuutta kilsaa. Löydän pienen alberguen, jossa on 12 €.llä yksityishuone ja jaettu kylppäri – ja amme!! Tänä yönä kenenkään pierut ja kuorsaus eivät valvota minua😊 Joogaan ulkona, tassuttelen paljasjaloin nurmella. Kukko kiekuu talon kulmalla. Huollan jalkani paahtavassa auringossa. Linnut huutelevat herjoja toisilleen.

Life could not get any better

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.

Taipaleelta, päivä 1, 15.4.2018
Hörhöjä

Heräsin aamulla virkeänä, mihinkään ei särkenyt. Kummallista. Olinko siis elossakaan?

Alavuoteella nukkunut kanadalaisnainen osoittautui kunnon hörhöksi. Vaihdoimme yhteystiedot. Hän piti lepopäivän, pääsin itse vasta yhdeksän aikaan liikkeelle. Aamiainen kahvilassa, taipaleelle evääksi avokadoa, juustoa ja pari kurkkua. Päästyäni Burgosista ulos minut täytti ihana vapaudentunne. Sää oli mitä täydellisin; 12 astetta, puolipilvistä, leppeä tuuli. Kävely tuntui niin helpolta ja hyvältä. Takin sai riisua melko pian.

Millä todennäköisyydellä tapaa kävellessään ei-missään espanjalaisen, 5 vuotta Suomessa asuneen ja täydellistä suomea puhuvan naisen? Niin juuri 😊Siinä päivän toinen pesunkestävä hörhö. Kävelimme yhdessä muutamia kilometrejä ja vaihdoimme tietysti yhteystiedot. Jalkani veivät minua nopeammin, jatkoin matkaa yksin.

En ole tänään oikeastaan edes halunnut olla sosiaalinen. Enkä pysähdellä. En malta edes ottaa kuvia. Olen nyt kovin kärsimätön kulkemaan eteenpäin, enkä tiedä miksi. Samapa tuo. Naukkailin ”vuohestani”(vuohennahkaleili) suolattua vettä ja keinuin eteenpäin kuin irti kehostani.

Kaikki on ollut täydellistä. Vain pari pientä taukoa, 20 km taittui aika huomaamatta. Hetkittäin en ole nähnyt edessäni ketään, vain tyhjän tien.
Lintujen laulu ja kevyt tuuli, parikymmensenttinen sinimailaskasvusto, kasvavat nurmet. Solisevia jokia ja puroja. Eri kokoisia kiviä. Kivikasoja. Ihana rauha. Täydellisen meditatiivinen tila. Ajoittain kehostani alkoi kummuta erilaisia matalia ääniä keinahdellessani eteenpäin. Vanha tuttu vaellustranssi.

Hornillos de Caminossa löysin sinne lähettämäni rinkan. En voinut vielä asettua lepäämään, joten nostin rinkan selkääni ja jatkoin 6.5 km. Se oli jo rankkaa jatkuvasti kohoavassa maastossa. Rinkka saisi painaa enintään 10 % omasta painosta. 6 kiloon ei vain saa mahdutettua tähän vuodenaikaaan kaikkea välttämätöntä.

Lauloin kaikki osaamani negrospirituaalit läpi. Vuoristossa, datayhteyksien ulkopuolella keskellä ei-mitään törötti yksinään 12 hengen alberque, jota pitää kuubalaisnainen. Jaksoin juuri ja juuri raahautua ovesta sisään. Huonetta kanssani jakavat ruotsalainen ja chileläinen nainen sekä venezuelalainen mies. Suihku ja tunnin tridoshasarja, ja olin taas täydessä vedossa. Lattialämmitys on todella kuuma, ensimmäisiä kertaa elämässäni kuivaan pyykkiä lattialla.

Päivään on mahtunut pieniä kyliä, hitaita ja korkeita nousuja. Kaunista vuoristoluontoa. Korkeimmilta kahdelta paikalta avautuu näkyviin 4 tuulipuistoa 360 asteen sektorilla.

Läpi päivän olen ajatellut ”life couldn’t be better”. Olen saanut kaiken toivomani ja ylikin. Olen niin kiitollinen. Hieron ja rasvaan kunnolla jalkani. Väsymys sai yliotteen jo yhdeksän aikaan.

Aamulla matka jatkuu päiväpakkauksen kanssa, rinkka saa kulkea omia teitään eteenpäin.

I feel blessed

Herään sunnuntaina 7 aikaan. Muut ovat jo lähdössä. Lämpötila Helsingissä 13, täällä 6. Vedän leggingsit housujeni alle. Sade alkaa rapista kattoon. Pakkaan rinkan kuljetusta varten, teen sarjan taolaisia lämmittelyharjoituksia ja pakkaudun liikkeelle. Eilen peilistä katsovat kasvot olivat vähän oudon näköiset. Nyt huomaan kasvojeni vähän palaneen eilisessä auringonpaisteessa. Piti näet olla sateista enkä ottanut aurinkosuojaa.

Tasan klo 8 lukitsen alberquen oven. Tiellä edessä tai takana ei näy ketään. Ihana rauha ja täydellinen läsnäolo. Tihkusade palaa. Pukeudun ponchoon, kasvoja se ei suojaa. Mietin, että seuraavasta kaupungista pitää etsiä jokin reuhka pään suojaksi. Se toteutuukin heti; joku on jättänyt majavalippiksen kivelle tien viereen. Kiitos paljon, universumi! Kohta tulen seuraavaan kylään syömään aamiaista. Kuten eilenkin, kirkonkellot soivat saapuessani ensimmäiseen kylään.

Matka jatkuu, tänäänkin edessä vielä 20 km.

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
13.4.2018

Taipaleelta

Caminoni alkoi 1.5 vuotta sitten elinikäisen ystävättären kanssa, vuosisadan helteiden säestämänä. Edellisestä yksin tehdystä pidemmästä matkasta ehtikin kulua pari vuosikymmentä.
Lähtöä edeltävät viikot olivat todella hektisiä. Työssäni osaan olla hyvin läsnä, vapaa-ajalla toiminnanohjaus ja keskittyminen sitten hipoivatkin viime viikkoina nollaa, infernaalisen hässäkän keskellä 

Nyt luvassa olisi kylmähköä säätä, Leonissa on satanut lunta. Tilasin lämmintä ja kuivaa säätä taipaleelleni, katsotaan mitä saan… Lähtöpäivään kuuluivat vielä öljynvaihto ja rengaspaineiden tarkastus eli jalkojen detoxhoito ja vitamiinitiputus. Kentälle tuli kiire, viimeiset työasiat soiteltiin lähtöportilta.

Torkuin ja meditoin läpi aurinkoisen Euroopan. Palaillessani päivätajuntaan ikkunasta näkyvät tuulipuistot ja lumihuippuiset vuoret viestivät Espanjaan saapumisesta.

Madridin valtavissa terminaaleissa seikkaillessa kertyi kilometri poikineen. Bussia en olisi löytänyt ilman universumin järjestelmää opasta. Matka Burgosiin taittui rain soundia kuunnellen, läpi lumisten vuorialueiden. Alenpana maastossa valkoisena kukkivat puut olivat hieman friikki näky pimenevässä illassa. Maa vihertää, puut eivät.

Kaikki järjestelyt menivät täydellisen nappiin, kiitos Carita öinen Burgos on kaunis. Kylläisenä ja puhtaana on mukava kömpiä nukkumaan. Mukavia ihmisiä on elämä taas tuonut päivääni rikastuttamaan.

I feel blessed

Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Henkilön Olovahvistamo ja Kalevalainen jäsenkorjaus kuva.
Osa 1, 29.8.-12.9.2016

Ajatus El Caminon kulkemisesta on pyörinyt päässäni vuosia. Nyt oli se hetki. Ei enää tekosyitä! Tätä minimalismimatkaa varten olen tehnyt koko kesän 7-päiväistä työviikkoa.

Ystävällisyys ja rakkaus, jota sain osakseni jo ennen matkalle lähtöä, oli koskettavaa. Ei pelkkiä kädenojennuksia, paremminkin sydänten ojennuksia rakkailta ja läheisiltä ihmisiltä. Kauniita kohtaamisia. Se enteili hyvää. Rakas pitkäaikainen ystäväni lähti muutosten matkalle  seurakseni. Olemme olleet ystäviä 6-vuotiaista asti.

Matkalle lähtiessä en etukäteen varaa yleensä muuta kuin edestakaiset liput. Tällaiselle matkalle ei muuta voinut ajatellakaan.

27.8.koitti lähdön hetki. Epätavallista, minua vähän jännitti. Vastatuuli ja ukkonen hidastivat lentoa. Pääsimme  silti sujuvasti Biarritz’sta samana iltana junalla Saint-Jean-Pied-de-Port’in.

Kaksi ensimmäistä majapaikkaa oli täynnä. Mukaamme ilmestyi samalla junalla tullut Steve, jolla oli varaus yösijasta. Ehkä siellä olisi tilaa meillekin?

Etsimme Steven majapaikkaa  jo pimenneessä kauniin pikkukaupungin illassa. Talo löytyi satumaisesta paikasta kaupunkia halkovan joen vierestä. Majatalon isäntä sanoi; ”You are lucky, I have a room.”  Olimme muissakin asioissa onnekkaita…aamuksi oli tiedossa ruokaa,  pääsisimme heti taivaltamaan. Nukahdimme kirkasvetisen joen solistessa ikkunan alla. Jossain kauempana soivat karjakellot. Elämä tuntuu täydelliseltä.

Aamulla kipu jyskytti rintarangassa.  Kehoni muistuttaa osakseen  saamistaan laiminlyönneistä. Stressiä on riittänyt moneen lähtöön.

Majatalon isäntä  teki ensimmäisestä päivästämme El Caminolla unohtumattoman kokemuksen. Hän oli sydämellisimpiä tapaamiani ihmisiä, jolla oli hyvin erikoiset silmät. Ystäväni risti hänet osuvasti Don Camilloksi.  Talossa oli esillä paljon simpukoita, kiviä ja alasimia. Olen sepän jälkeläinen  alenevassa polvessa. Keräilen kiviä. Niinpä tarkkailin  kokoelmia kiinnostuneena. Don Camillo painoi kädelleni kiven sanoen  ”this is a meditation stone for you for today”. Kiven voima sai koko kehon tykyttämään. Kyyneleet nousivat silmiini. Ymmärsin, että nyt on minun hetkeni saada jotain  -olen antanut toisille puhtaasta sydämen halusta. Hiljainen kiitollisuus täytti sydämen. Olen niin pieni osa niin isoa kokonaisuutta.

28.8.juttelimme ruhtinaallisessa aamiaispöydässä muiden vaeltajien kanssa. Joku kysyi ”mikä sai sinut lähtemään tänne”. ”tulin tänne kuolemaan”, vastasin. Näin viimesyksyinen, eriskummallinen  uneni muotoutui. Tuon unen tapahtumat ja ihmiset tulivat talven aikana  esille. Nyt osan minusta on kuoltava jonkin uuden tieltä. Uneni kertovat minulle etuajassa paljon, kun vaan osaan ne huomioida.

Jätimme rinkat majataloon odottamaan iltaa ja aloitimme juhlavin tuntein ja kevyellä varustuksella   El Caminon. Don Camillolta saimme simpukat reppuihin. Majatalot Kayolassa ja Orissassa olivat näet täynnä. Hän lupasi ystävällisesti hakea meidät illalla Neitsyen patsaalta takaisin majataloonsa, ja tuoda meidät taas aamusella patsaalle, josta jatkaisimme matkaamme. Rinkat lähettäisimme edeltä Roncesvallesiin. Keski-ikäiselle sopiva kompromissi….

Aloittakaa hiiiitaaasti, muistutti  Don Camillo. Hitaasti kulkeminen  on kasvun paikka minulle, jolla on pääsääntöisesti vain ykkös-ja viitosvaihde.

Sää ei ollut kuuma. Jyrkät nousut  saivat silti  hien valumaan.  Ohitimme Huntton ja nousimme yhtäkkiä tien mukana toisenlaiseen maailmaan. Se oli hijainen maailma.

Ensin viileni sää kuin veitsellä leikaten. Korppikotkat kaartelivat edessämme. Ilma oheni kulkiessamme punaisella maalla. Keuhkoja kirveli. Rinteet olivat niin jyrkkiä, että alaspäin katsominen huimasi. Pilvet lipuivat ensin aivan edessämme. Kohta olimme jo niiden sisällä ja yläpuolella. Kaikki muuttui valkoiseksi. Näkyvyys oli kymmenisen metriä. Tien vierillä laiduntavasta karjasta kertoi vain kellojen kilinä. Äänimaailma oli kummallinen. Syvää, paksua, erilaista hiljaisuutta leikkasivat vain omat askeleemme, hengityksemme, karjakellot, kävelysauvojen ääni. Kuljimme muutoin äänettömässä valkeudessa. Pilvessä, jossa tihkui hiljaa vettä. Aika katosi. Yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi avannut radion. Äänten sorina täytti ilman. Edelleen näkyi edelleen vain valkeus. Kohta tyhjästä valkeudesta  ilmestyi suuri puu. Olimme saapuneet Orissaan. Toiset leimat vaelluspassiin, tortillat ja lasilliset viiniä. Ja takaisin tielle  jatkamaan taivalta.

Tihku yltyi sateeksi. Jatkoimme kohti Neitsyen patsasta, josta Don Camillo hakisi meidät takaisin. Kasvillisuus oli muuttunut alkupään murateista, mistelistä, passionköynnöksistä, akaasiapuista, pamparuohosta ja karhunvatukoista saniaisiin, mataliin katajapensaisiin ja kanervaan. Aidat olivat poissa, karja vaelsi vapaana. Käänsimme nöyrästi katseemme toisaalle muhkeasarvisen lammaslauman johtajan tuijottaessa meitä tutkivasti.

Sovittu tapaamisaika oli ylittynyt. Olisimmeko voineet eksyä?  Koitin soittaa Don Camillolle. Puhelinverkko ei yltänyt sijaintimme  korkeuteen (1095 m ). Ystäväni totesi ; ”taisimme juuri menettää hetkeksi uskomme” . Aivan. Kyllä hän tulisi. Niin tulikin, muutama minuutti sen jälkeen, kun saavuimme Neitsyen patsaalle.

Iltaan mahtui toinen toistaan kummallisempia tuokioita. Sain Don Camillolta kaksi erikoista kiveä. Huomasin, että  hän oli piirtänyt enkelin vaelluspassiini.

Iltasella mietimme, mitkä olivat päivän opetukset – niitä vartenhan täällä olemme.

Kohtele kehoasi kunnioituksella. Se ei ole itsestäänselvyys, eikä käyttöväline.
Ei ole mitään itsestäänselvää. Ole kiitollinen kaikesta.> Kulje virrassa joustavasti. Kuuntele pieniä vihjeitä, ja asiat voivat saada ihmeellisiä käänteitä.
Luota ja usko oikeaan. Se tapahtuu, kun sen haluaa nähdä.

29.8.syvän rauhallisen yöunen jälkeen pakkaudumme sateiselle Caminolle kohti Ronchesvallesia.

Päivä oli sateinen, äänekkäämpi kuin eilinen. Hyvästelimme ”Don Camillomme” Neitsyen patsaalla ja puimme sadeviitat yllemme. Vaeltajia oli paljon. Kuljimme viimeiselle Ranskan  leimauspisteelle. Ostimme palan juustoa, keitetyt kananmunar ja kahvikupposet.  Olimme 1024 m korkeudessa ohittaessamme joitain merkkipaaluja. Jossain vaiheessa utuisella taipaleella sanoin yatävälleni; ”luulenpa, että Don Camillo juuri rukoili meidän ja Caminomme puolesta”.

 Asfaltoitu tie muuttui liejuiseksi poluksi. Hevosia kelloineen laidunsi sateessa. Nousimme yhä korkeammalle jyrkkien, pyökkimetsien peittämien  rinteiden keskelle. Näky oli kuin lumotusta metsästä.

Saavuimme Espanjan rajalle muistaakseni noin 1200 metrin korkeudessa. ”It’s not always sunny in Spain”. Täytin vuohennahkaisen vesileilini rajalla. Myöhemmin nousimme vielä 1344 metrin korkeuteen asti tällä lumotulla tiellä.
Hevosten kellot soivat hypnoottisen kuuloisesti.Välillä joku tammoista ikänkuin soitti soolon ravistamalla päätään. Olimme taas toisessa, valkoisessa maailmassa, jossain korkealla.

Tie haarautui sateisessa säässä. Söimme hiukan ja vaihdoimne repun kantovuoroa. Valitsimme jyrkemmän alaspaluutien. Nyt tiedän, mikä on jyrkkä alamäki! Ilman  sauvoja en olisi tainnut selvitä -alastulo tuntuu olevan nousua raskaampaa.  Ajattelin kiitollisuudella ystävääni, joka sanoi sauvojen olevan juuri alamäissä välttämättömät.
Ilmasto muuttui taas kuin veitsellä leikaten yhtäkkiä  lämpimämmäksi saavuttuamme pilvien alapuolelle. Pyökit olivat jo kohta paksumpia, aluskasvillisuus erilaista. Vauhtimme kiihtyi, tunsimme olevamme elämämme kunnossa.

Polun alla ohitimme neljännen pyhiinvaeltajan muistomerkin. El Caminolla on todellakin uhrinsa.

Saavuimme neljän aikaan tämän päivän määränpäähämme Roncesvallesin luostariin. Saimme omat paikkamme suuresta makuusalista vastapäätä puolalaissyntyistä kanadalaispariskuntaa. Nyt olimme todella uupuneita -samalla tyytyväisiä siitä, että tämä noin 28 km taival jakautui kahteen päivään. Huomenna olisi edessä 22.2 km kävely.

Tapasimme luostarissa Mariannen ja Jimin, jotka olivat lähteneet tänä aamuna kulkemaan koko 28 km matkan samasta majatalosta kanssamme. He olivat aivan uuvuksissa.

Menimme syömään espanjalaisen punaviinin höystämän ”pyhiinvaeltajan illallisen” ja ehdimme mukaan katoliseen messuun, jossa kaikki meidät  Peregrinot siunattiin. Valojen sammuttua tajunnan täytti espanjankielinen katolinen liturgia. Kynttilät valaisivat pyhiä patsaita, joita tuoreet liljat koristivat. Ymmärsin saarnasta vain  muutamia sanoja. Sancti spiriti, Sangre de Cristi, los Peregrinos. Tunnelma ei sanoja kaipaa.

Kylläisin vatsoin ja uupunein reisin levolle, keräämään voimia huomista varten. Tähän asti rakkoja nolla. Kiitollisuuden ja läsnäolon prosenttiluku on korkealla.

31.8. Kaksikielisyys on etu. Don Camillo kysyi meiltä sunnuntaina, kuinka on mahdollista että olemme suomalaisia, ja puhumme keskenämme  ruotsia. Selitimme Suomen olevan kaksikielinen maa, ja toisen Pian olevan ruotsinkielinen. Don Camillo kuulemma tunnistaa ruotsin kielen, muttei ymmärrä sitä.

Eilen toinen kotimainen oli jo  pelastuksemme. Vieressä asui hiukan tunkeileva suomalaispariskunta. Antisosiaalisuuksissamme saimme olla rauhassa. Taisimme olla  heidän silmissään ruotsalaistyttöjä, joille mies jutteli hieman tankeroenglantia. Tällä kertaa samassa huoneessa kanssamme asui vain 16 ihmistä. Majoituimme vanhassa koulussa Zubirin kylässä.

Aamut ovat kylmiä, kymmenisen astetta. Lähdimme liikkeelle jo kahdeksalta. Olen  aamuisin kovin kärsimätön pääsemään Caminolle. Iltapäivät ovat kuumia. Termostaattivikaisille keski-ikäisille 15-20 astetta on mitä mainioin vaelluslämpötila. 30 on meille jo äärirajoilla.

Parina viime päivänä olen saanut tavallista enemmän  etiäisiä paikoista ja tapahtumista. Olemme myös sanoneet paljon samoja  lyhyitä lauseita samaan aikaan. Ajatuksemme hitsautuvat enemmän yhteen hiljaisuudessa. Hetkittäin tuntuu, että kuljemme useassa todellisuudessa samaan aikaan.

Söimme solisevan joen varressa tölkitettyä mustekalaa ja tuoreet hedelmät. Otamme päivän taipaleelle  mukaan myös vähän punaviiniä pieneksi palan painikkeeksi. Täällä alempana vuoristossa karhunvatukat ovat ihanan kypsiä, syömme niitä tuon tuosta.

Ajatukset ovat kulkeneet tänään  syvissä vesissä. Luulen olevani synnynnäisesti melko tietoinen kuluttaja. Tämän päivän ajatukset muuttavat mielipiteitäni kulutuksesta entisestään.

Olemme hiljaisia, tutkimme kasveja, heitämme välillä  synkkää huumoria. Päivää helpottavat rutiinit ovat hakeneet uomansa. On helppo olla. Muratit verhoavat puiden runkoja polkujen varsilla.

Vauhtimme tuntuu hyytyvän tänäänkin noin 18 kilometrin jälkeen, samalla kun tauot pitänevät. Ihmisen jäljet ovat näkyvissä ympärillämme. Moton jälkiä metsissä,  sahoja, teollisuutta. Vapaana laiduntavat eläinlaumat vähenevät.

Kesken hiljaisuutta ystäväni kertoi ajatellensa ensin tämän matkan olevan tavoite, joka aikanaan muuttuu saavutetuksi. Nyt se ei enää tunnu tärkeältä. Nyt itse matka on tärkeä. Minulla ei liioin ole kiirettä, haluan vain kävellä rauhassa. Olla tässä ja nyt. Välillä tosin edelleen kävelyvauhtini on turhan nopea.

Olen niin onnellinen, jopa ylpeä,  ystäväni puolesta. Kuntomme ovat erilaiset. Hän on jaksanut sinnikkäästi vaeltaa yli 70 km näiden päivien aikana meille melko vaativissa oloissa. Tämä on ollut minullekin rankkaa. Restoratea kuluu. Silti jalat muistuttavat iltaisin kuljetuista kilometreistä.

Olemme yllättäen kanssakulkijoiden joukon keski-iän alapäässä. Monet Caminolla ovat +65-ikäisiä. Ihailen heidän rohkeuttaan ja sisuaan. Myös tänään ohitimme yhden Fin de Camino-muistomerkin.

Vaeltajat ovat suuri tulonlähde näille satumaisen kauniille pienille kylille. Asukkaat muistavat meille huikata ”buen camino ” – tervehdyksen.

Matkaa kertyy tänään noin 23 km. Silti ( reiluine taukoineen) saamme kulumaan 7 tuntia. Ei tämä pätkä  tasamaata ole, vaikka joku eilen niin väittikin. Tapaamme päivällä Jimin ja Mariannen. Polvi vaivaa edelleen. Hekin kokevat alamäet raskaiksi. Meillä on sama määränpää, Pamplonas. Vuoheni ( leilini) on valmistettu siellä. Don Camillo tapasi sanoa minulle ”don.t forget your goat” . Useinhan näin sanotaan takista (coat). Hänellä on  hauska huumorintaju.

Saavumme Pamplonasiin noin klo 15. Kieli alkaa jo soljua korvissa ja vaatimattomin alkein pystyy hoitamaan välttämättömyydet. Osa Pamplonasin kaduista muistuttaa minua Habana Vieja`sta. Jossain lukee ”you are not in France, you are not in Spain”. Baskikulttuuri elää täällä vahvana.

” Muerte” huokaan läpiuupuneena  tiskillä kirjautuessamme sisään vanhaan kirkkoon rakennetuun Albergueen. Tämä albergue on nimeltään ”Jesus y Maria”. Yhdessä kerroksessa nukkuu tulevana yönä pitkälti toistasataa kulkijaa. Silti illansuussa saapujat käännytetään ovelta etsimään vapaita sänkyjä muualta. Vaatimaton suihku tuntuu suorastaan  ruhtinaalliselta.

Päätimme ”tilata” pienen repun päivän eväiden kuljetukseen, jotta voimme jakaa kuorman. Muut välttämättömät tarpeet otamme yhteen rinkkaan, toisen rinkan lähetämme huomenna Obanoon. Edullista reppua ei tahdo löytyä. Ystävä tokaisee ” taidamme nyt etsiä liikaa”. Kohta olemmekin sisällä myymälässä, josta löydämme 8 euron eväsrepun.

Taputan häntä olalle ;”bra jobbat, du får vara stolt över dej själv”. ”Du har lärt mej”, kuuluu vastaus.

On aika hoitaa toistemme jalat ja kerätä voimia huomiseen. Buenas noches, querida amiga mio.

2.9. Liikkeellelähtömme aamulla venyi liki kahdeksaa, vaikka heräsimme jo kuudelta. Sovimme uuden strategian huomiselle. On mukavampi aloittaa päivä rauhallisissa tunnelmissa. Sitä minä en oikein osaa. Vielä.

Helle on meille aikamoinen koetus.
Tänään oli kuumin päivä tähän asti, aurinko kiipesi ylös jo kymmenen jälkeen. Hiki virtasi loivissakin nousuissa. Varjossa ja levossa. Kaikkialla.

Aika menettää merkityksenä. Päivät katoavat jonnekin, kuulin tänään jonkun puhuvan perjantaista. Ei sen väliä. Läkähdyttävä kuumuus nostaa tunteita pintaan.

Viime talvena pohdin paljon ajatusta ”kun osoitat toista sormella, 3 sormea  osoittaa itseesi ”. Kun huomaan provosoituvani jostain ominaisuudesta toisessa ihmisessä,  katson noihin 3 sormeen. Mitä asiaa itsessäni en siedä kohdata, koska ärsyynnyn? Kun  asia on käsitelty, ärsytys katoaa. Se on toistaiseksi toiminut aukottomasti.
Tänään huomasin ilokseni tämän mallin automatisoituneen itselleni. Se  oli minulle iso asia.

Lorgan kylässä olo alkoi jo olla sietorajoilla. Muy caliente, huokaa baarinpitäjä. Syömme tortillaa.

Nyt jos koskaan olen ollut onnellinen mindfulnessista. Kun ikävät ajatukset nousevat pintaan, ohjaan ajatukset hengitykseeni häntäluuhun alueelle. Kohta ajatukset ovat taas paremmilla raiteilla, ja minä takaisin kehossani.
Espanjalaiset tienviitat! Estella 12.8 km. Estella 13 km Estella 4.5 km. Estella 5 km. Estrella 2.4 km. Me emme vaan tunnu pääsevän perille. Viimeisin 2.4 km ei voi enää pitää  paikkaansa.  Raahaudumme uupuneina vahingossa paikallisen  neurosiaalisen kuntoutuksen päivätoimintakeskukseen. Siellä neuvotaan meitä jatkamaan vielä vähän eteenpäin. Löydämme sentään perille. Suihkuun ja pyykille! Kengännauhat saattavat vielä olla kuivat, muu vaatetus ei.

Päivän matkalla monella oli reissuromantiikka loppunut. ”This is SO tuff.  I have seen the movie ( the Road)  too many times. Tämä on aivan sairaan raskas juttu. Vi är så slut.”

No, tämä on mitä on. Tunnen vahvasti päivän annin nahoissani, vaikken osaa sitä sanoiksi  pukea.  Tämä on tärkeää.

Rakkaat ja tärkeät ihmiset kulkevat mukanani jossain hikisten vaatteideni sisällä. Kaipaan  saunakaveriani ja jalkojen rasvaajaani jomotuksen takoessa päkiöitä.

Mikään ei oikestaan enää ole. On vain nyt. Joskus se nyt on kipua. Joskus hikeä. Joskus helpotusta. Pääosin vain olemista. Jossain.

Puhdistamme illalla  ilmaa välillämme, on taas helppo olla.

Pakatessani kotona rinkka oli liian painava. Purkasin kaiken ulos. Jopa deodorantti painoi liikaa, diskasin senkin. Voisinhan yhtä hyvin pitää kemikaalittoman loman. Tänään hermo petti, ostin rollonin. Hienhaju alkaa jo palaa kiinni nenäkarvoihin. En voi valittaa siitä, ellen tee sille mitään.

Käymme Estellan Lidlissä klo 18. Lämpötila on jo laskenut 32 asteeseen.

Ansaitsemme sangriat.

Lauantai 3.9.

Olemme aamulla jo hiukan ennen 7 liikkeellä. Nukuin huonosti kuumuudessa. Se ei haittaa. Taival  sujuu huomattavasti eilistä  paremmin. Aamutauolla on taas aika kohdata Jim ja Marianne. He kertovat joidenkin vaeltajien pakkautuvan  takaisin  kotimatkaa varten helteen vuoksi.

Tietä reunustavat viini-ja oliivitarhat. Ne sopivat täydelliseati yhteen punaisen, vulkaanisen maan kanssa. Mietin päivällä, etten ole nähnyt yhtään käärmettä. Ei aikaankaan, kun tien yli menee sisilisko, sen  perässä käärme.

Ohut yläpilvi saattelee meitä kauan. Olen suunnattoman kiitollinen siedettävästä  säästä ja siitä, että matka etenee.

Mietin päivän aikana, miten paljon hyötyä erilaisista NLP-opeista on ollut. Mielikuvaharjoitteet ovat olleet täällä todella tarpeen. Muistelen usein myös Kallion Jaanan pitämää oppituntia sanojen valinnan tärkeydestä. Millaisia pirulaisia ovat ”edes, mutta, sitäpaitsi, kaiken lisäksi.”  ”Mutta” muuttui itselleni  sitä myötä  tarkkailun alaiseksi sanaksi. En ole vieläkään päässyt siitä kokonaan eroon. Huomaan , miten muttaamalla voi lytätä toisen oikeastaan kaikessa. Jopa toisen  kokemukset ja tunteet. Kun  vastaa toisen kokemukseen ”mutta … ” se ikäänkuin nollautuu.  Pidän sisälläni asiat, jotka haluan suojata muttauksilta.

Kehon kunnioitus eri tavoin tunkeutuu ajatuksiini usein. Se saa myös miettimään, mistä  kummasta  länsimainen naisihannekuva on oikein tullut. Antiikin Kreikan naispatsaat  olivat  pulleavatsaisia ja muhkeita. Miksi sellainen on nykyään niin vaikea hyväksyä?

En yleensäkään paljoa kruusaa ulkonäköni kanssa. Nyt olen kammannut hiukseni päivittäin, pessyt hampaani kahdesti päivässä. Käynyt suikussa. Se riittää.

Päivällä tokaisen; tuntuu, että noin kilometrin päässä voisi olla jokin kahvila tai vastaava. Aika kuluu, näkyy vain viinitarhoja. Takaani kuuluu;” kilometrisi taitavat olla sopeutuneita maan tapoihin.” Niinpä, mitään ei näy. Askeleita kertyy edelleen . Sitten mutkan takana onkin asuntovaunukahvila, jossa paikallinen Matti ja Teppo pauhaa ämyreissä. On tortillan aika.

Olen tullut kuluneen vuoden  aikana kiusallisen tietoiseksi ajatusten voimasta. Kannattaa manifestoida vain sitä, mitä haluaa kasvattaa. Tämä päivä on osoittanut konkreettisesti, miten totta on mietelmä
”Watch your thouhgts. They become words. Watch your words, they become action. Watch your action, it becomes your destiny.”

Saavumme kuin huomaamatta Los Arcosiin jo klo 13. Vaatteet ehtivät kuivua iltapäivän auringossa.  Pienessä, keskiaikaisessa kaupungissa on juhlatunnelma. Sitä saa mitä tilaa; Steve istuu aukean kahvilassa, olen ajatellut, missä asti hän jo viilettää. Hän on loukannut jalkansa. Jaamme sangriakannumme ruotsalaisen naisen kanssa.  Syömme ensimmäisen kunnon aterian moneen päivään. Paella on ihanaa. We are lucky.

Täällä on henkeäsalpaava kirkko. Menemme messuun ihan sen takia.

Lauantai-illan huumaa

Menemme lähes tyhjään kirkkoon. Ihmisiä alkaa saapua hiljaksiin.

Olen jättänyt vuosia sitten elämäni polulla  taakseni yhden  ihmisen. Kun syystä tai toisesta asiamme kohtaavat, 3 päivää aiemmin hän edelleen näyttäytyy unissani. Joko vihaisena rottana tai kaikkialle levinneenä tuhoisana syöpänä.

Yksi syy tälle matkalle on tavallaan ”kuolla rotalle”,  energialle johon ”rotta” minua yrittää vetää. Rottaan liittyy kipeitä asioita useiden vuosien ajalta. Niiden vuosien kulminoimia vahvoja, kielteisiä tunteita. En ole voinut  antaa anteeksi sitä kohtuutonta kärsimystä, joka on mielestäni kaatunut aivan väärien tahojen päälle. Sellaista ei ole hyvä kantaa mukanaan. En ole tähän mennessä osannut työstää asiaa.

Messun aikana lävitseni hulvahtaa sanoinkuvaamaton anteeksianto. Kyyneleet valuvat  kuluneelle puunojalle ja siitä puiselle lattialle. Itken vihani ulos. Jostain kumpuavat lauseet : sydämen puhdistus ja anteeksianto. Sielun rauha heille, keltä se puuttuu.
Minähän olen oikeastaan ollut yksi heistä. En ole voinut antaa henkistä vastuuttomuutta anteeksi.

Uppoan täysin tuohon ajatukseen. Kuoro alkaa laulaa jossain näkymättömissä hivelevän kauniisti. Kun vihani puro kuivuu, valot syttyvät valaisemaan kauniita koristeita ja alttaria. Laulu täyttää kirkon. Kuivaan puisen  nojan. Puulattiaan pintaan jää kaksi märkää läiskää.

Aika näyttää, puhdistuuko ilma, paraneeko ”syöpä”. Loppu ei ole enää minun käsissäni. Nyt voin kevein sydämin sanoa tehneeni todella kaikkeni.

Olen sekä virkeä että väsynyt
En jaksa puhua enää tänään.

Sunnuntai 4.9.

Nukun yön kuin murmeli. Olemme aamulla hyvin organisoituneita ja lähdemme jo  ennen seitsemää pimeään aamuun. Otsalamppu on tarpeen.

Aamunkajo on kaunista aikaa. Jossain juhlat jatkuvat edelleen. Puoli yhdeksältä pidämme aamukahvitauon pienessä kyläbaarissa, jossa myydään jokseenkin kaikkea mahdollista. Omistaja sanoo päivästä tulevan kuuma. Kyllä, paidat ovat jo nyt märät.

Kehon kunnioitus tuntuu nousevan itsestään eri päivinä eri muodoissa ajatuksiini. Tänään  eritteiden kautta. Minusta on kehittynyt vuosien myötä aikamoinen pissapoliisi. Kuinka usein, minkä väristä. Se kertoo paljon kehon nestetasapainosta ja kuona-aineiden määrästä.
Täällä aamuinen värivalikoima on  eiliseen asti ollut jokseenkin kammottava. En ole siis osannut  nesteyttää kehoani oikein.  Eilen  aloitin nestetankkauksen ja suolauksen heti perille päästyämme. Se on parantanut tilannetta. Miinuksena on ravaamimen puskissa tuon tuosta. Sanon usein ; ”minusta tuossa lukee selvästi el bano, eikö luekin”.

Rakkaita lapsiani tämän lukeminen saattaa hymyilyttää. Niin monet kerrat matkoillamme he ovat saaneet toimittaa puskavahdin virkaa, minun rapistellessani pensaikoissa mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Tapasimme pari aamua sitten nuoren  norjalaisen, joka on  täällä jo toista kertaa tänä kesänä. Ensimmäisellä kerralla hänen  reittinsä (780 km) taittui 23 päivässä noin 40 km päivävauhdilla. Nyt hän kulkee rauhallisemmin, jokseenkin samaa tahtia kanssamme. Hän kertoi puolileikillään siirtyneensä kaurapuuron syöntiin aamuisin, jos se  vaikka saisi hänet kulkemaan kilpahevosen lailla. Tänään hän todellakin lähes laukkasi ohitsemme.

Kiitollisuus ja keskinäinen arvostuksemme kasvaa kilometrien karttuessa ihastuttavalla tavalla. Tänään se on tuntunut vahvasti välisessämme kommunikaatiossa. Se on tuntunut todella hienolta.

Tällä kummalla  tiellä kaikki korostuu. Tietoisuus. Läsnäolo. Jopa puut tuntuvat lähes ylitodellisilta. Erityisesti oliivipuun katsominen tarkemmin on lähes transsimainen kokemus.

Usea kanssakulkija on maininnut the Road-elokuvan motivoineen heidät tänne. Olen usein ehtinyt ajatella poikansa tuhkaa kuljettanutta isää, hänen urheuttaan, hänen  menetyksensä tuskaa. Eilen ymmärsin, mikä merkitys heidän tragediallaan on ollut. Tämä tie ei voi olla vaikuttamatta ihmiseen pysyvästi. Pojan kohtalo, perheen tragedia, isän urheus. Ne ovat saaneet kymmenet tuhannet ihmiset kulkemaan tämän tien. He ovat muuttaneet monen ihmisen elämän.

Kymmeniä vuosia sitten aloin huomata  joidenkin paikkojen aiheuttavan minulle kovinkin huonon olon. Jälkeenpäin on aina selvinnyt, että näihin huonon olon paikkoihin liittyy jokin  tragedia. Tapahtumien järjestys on saanut minut näkemään, ettei kyse ole omasta mielikuvituksestani. Tämä ilmiö on seurannut minua läpi elämän.

Tänään saan yhdessä ylämäessä äkillisesti  voimakkaan pahan olon tunteen. Tämä on juuri se tuttu paha olo. Mäen päällä on  niille sijoilleen kuolleen  peregrinon muistomerkki. Luulen ymmärtäväni yhteyden asioiden välillä. Sulkeudun hetkiseksi  pyytämään hänelle sielunrauhaa. Sitä samaa, jonka kohtasin eilen niin voimakkaasti.

Elämässäni ei ole sattumaa. Los Arcos tarkoittaa ”kaaria.” Koska niin haluan, näen nimessä ja eilisen  messun aikaisissa tapahtumissa vahvan symboliikan.

Ystäväni  harjaantuu hyvää vauhtia  tilaamaan asioita. ”Nyt voisin tilata rypäleitä, kypsiä ja meheviä. Kiitos niistä”. Ehtisimmekö kävellä kymmentäkään minuuttia, kun villintyneet rypäleet rönsyävät edessämme. Nautiskelemme niistä kiitollisina.  Päätämme samalla tilata majapaikassamme olevan omatoimikeittiön jääkaapilla, avoimen edullisen ruokakaupan ja mukavan  makuusalin ilman kuorsaavaa ja koväänisesti piereksivää maanmiestämme.

Olemme perillä Vianassa jo 11.45. Hetken ajan ehdin miettiä, olemmeko oikeassa suunnassa. Nyt todella huomaan, miten vastenmieliseltä epäilyksen tunne kehossa tuntuu. Miksi epäilisin. Olemme aina osuneet suoraan oikeaan paikkaan. En halua kokea tuota epämukavaa oloa enää.  Kuten tavallista, kävelemme taas suoraan oikeaan paikkaan.

Albergue avaa ovensa  vasta klo 12. Pihalla odottaa tuttuja kasvoja.  Lämpömittari näyttää 29 astetta varjossa.  Päätimme eilen, että pidämme lepopäivän sunnuntain kunniaksi. Kävelisimme tänään vain noin 18 km. Nyt olen onnellinen päätöksestämme. Kiitän jalkojani, ne ovat jaksaneet kuljettaa minua taas yhden päivän.

Rinkkamme ei ole vielä tullut perille. Hikiaste on korkealla. Rinkassa ovat nesessäärimme ja pyyhkeemme. Lepäämme hetken. Ulkoa kuuluu pakettiauton ääni. So good to see you, taputan pakettiauton tuomaa rinkkaa. Pääsemme suihkuun! Ruksaan ajatuksissani rollonin etiketin ”48 h” uuteen muottoon. 4, ei 8 h. Hyh sentään!

Olo on tähän asti  tällä matkalla täydellisin. Tunnen olevani yhtä maailmankaikkeuden kanssa. On vain tämä hetki ja syvä kiitollisuus.

Lähdemme päivälliselle. Tuntuu, että on pienen juhlan aika. Oven edessä on keko höyheniä.

Rioja on punaviinin ystävän taivas. We are lucky. Indeed.

6.9.
Lähdemme aamupimeässä  liikkeelle. Syyskuulle poikkeuksellinen helleaalto on kuulemma ylittänyt uutiskynnyksen Suomessakin.

Lentokoneet partioivat  metsäpalojen varalta. Pyshtyessämme aamulla lasillisille tuotetta zumo de naranjaa, appelsiinimehua, näemme uutisista tulen Valenciassa olevan karkuteillä. Huomenna näyttäisi olevan vieläkin kuumempi päivä tiedossa.

Kuljemme upean väristen viinitarhojen läpi, kilometri toisensa jälkeen. Reitti Navarretesta Najeraan on noin 20 km. Jaamme varjoisalla tienpientareella  eväitämme elämän aromatisoiman iäkkäämmän ranskalaisen peregrinon kanssa. Näläntunne ei yhteistä kieltä kaipaa.

Olemme perillä Najarassa jo ennen klo 11. Se on näissä lämpöasteissa hieno asia. Kävelyvauhtimme on selvästi nopeutunut.

Puhumme päivän taipaleella paljon myönteisen palautteen annon niukkuudesta omassa kulttuurissamme ja myös sen antamisen vaikeudesta.

Alberguen  vieressä on joki, menemme ovien aukeamista vilvoittelmaan jalkojamme  ihanan vileään virtaan.

Saapuessamne Najaraan mittari näyttää 23 astetta. Kun albergue avaa ovensa klo 13.30, ollaan tänäänkin 35 asteessa. Peregrinoja valuu tasaisena virtana kaupunkiin vielä illansuussakin. Näissä asteissa en oikein voi enää olla auringossa.

Kaupasta saa parasta aiolia ja parhaita tomaatteja, mitä koskaan olen syönyt. Jonkun mittapuun mukaa vaatimaton kulkurin elämämme tuntuu luksukselta.

Tämä on kolmas yömme vapaaehtoisvoimin toimivassa alberguessa. Monikansallisten ruokien käry leijuu yhteisestä  keittiöstä. Pyykkinarut ulkona ovat täynnä, kuten yleensäkin
Tänä yönä meitä tulee nukkumaan 90 samassa, jakamattomassa makuusalissa. On hienoa, jos ilmastointi toimii.

Lihaskalvot säärissäni muistuttavat kuljetuista kilometreistä. Jalat alkavat muutoin jo sopeutua, kuten nuori norjalainen jokunen päivä sitten  sanoi. Tänään on tarpeen huoltaa kehoa kunnolla.

Matkavarustus on ollut poikkeuksellisen hyvin kohdallaan. Restoratea olisimme tarvinneet kolminkertaisen määrän, se alkaa olla lopussa kitsaasta käytöstämme  huolimatta. Vatsalääkkeeme Unicum loppui  eilen. Hyönteismyrkkyä ei ole vielä tarvittu.

On helpottavaa kokea päivä toisensa jälkeen, että huolehtiminen on aivan turhaa touhua.

We are so lucky.

7.9. Eilisiltaa koristi ystävyys parhaimmillaan. Najeran eläkeläistädit kokoontuivat ulkona ja lauloivat yhdessä. Kyllä, se on  Najeran eikä Navetan, kuten puhelimeni haluaisi sen kirjoittaa.  Me Piat kuuntelimme musiikkia puhelimestani  jakaen yhdet kuulokkeet, hihitimme tyhmille jutuillemme ja hoidimme toistemme jalat.

Najeran viereinen punainen vuori onkaloineen ja luolineen olisi ollut mukava nähdä lähempää. Ilta oli liian kuuma tutkimusretkille.

Täällä Riojassa on ollut aiempia maisemia tasapäisempiä vuoria. Olen antanut niille nimen ”flataberg”, lättävuori, hyvin  vapaasti kääntäen.

Aamulla pimeällä tiellä on kulkijoita hetkittäin ruuhkaksi asti. Otsalamppujen muodostama helminauha aaltoilee eteenpäin pimeydessä.

Yöt ovat minulla täällä katkonaisia. Nukun pari tuntia ja siirryn koiranuneen. Olen paitsi aistiherkkä, myös sähköherkkä. Kotona en koskaan  pidä puhelinta öisin samassa huoneessa. Nyt niitä on samassa huoneessa yönvietossa 15-100 kpl. Ehkä se vaikuttaa unen laatuun.

Jo aamuyhdeksältä lämpötila on turhan korkea. Paikallinen työtön myy tien varrella juomia ja hedelmiä. ”I have no job, pay what you want to pay”-

Purot ja joet ovat edelleen yhtä kirkasvetisiä kuin vuorilla. Kanttimallisia olkipaaleja on puiduilla pelloilla parintuhannen kappaleen pinoina. Jotkut olkivarastot muistuttavat pyramideja.

Olemme Santo Domingossa yhdentoista jälkeen. On taas läkähdyttävää. Jokunen  kulkija on kuulemma päätynyt sairaalahoitoon.

Rinkka ei tänään saavu samaan aikaan muiden kanssa, saapuu kuitenkin. Mietin aamulla, onko varmistussoitto tarpeen. Päätän tietoisesti antaa asian olla. Asia hoituu onneksi liki omalla painollaan. Kuten aina, kun päästää irti.

Majapaikka on suorastaan luksusta pariin edelliseen verrattuna. Päivän jämäeväämme on vohkittu jääkaapista. Se saa nälkäisen minun muuttumaan miltei Averell Daltoniksi. Syötyämme pakkaamme loput eväät tiukasti kiinniteipattuun nimikoituun pussiin.

Illan messu menee taas  ohi. En siis tarvitse sitä. Ehdin sentään tapojeni mukaisesti ohimennessä kurkistaa kauniiseen kirkkoon.

Moni asia on menettänyt merkityksensä. Riittää, että pääsee helteen alta lepäämään, saa ruokaa ja yösijan. Ja pyykit pestyä.

Rakoilta olen välttynyt. Jalat tosin  alkavat väsyä Restoraten vähetessä.  Aikoihin eivät ole jalat olleet niin hapoilla niin kuin nyt, vaikka fyysisesti raskaampiakin päiviä on ollut. Venyttely ei tahdo  riittää.

Olemme ehtineet taapertaa tämän 1,5 viikon aikana noin 220 km. Se on meille enemmän kuin tohdimme odottaa. Saa nähdä, ehtisimmekö Burgosiin. Nippi nsppi menee. Näillä säillä varsinkaan ei ole ylisuorittamisen painetta. Jos emme ehdi, sitten emme ehdi.
Asiat hoituvat

We are lucky.

8.9.
Eilen illalla klo 20.20 apteekin lämpömittari näytti vielä 31 astetta.

Etäisyydet paikasta toiseen oli Ranskassa ja Navarrassa merkitty hyvin, joskin lukemat vähän heittelivät. Riojassa etäisyysopasteet loppuivat. Olen hyvistä El  Caminon opasteista kiitollinen. Keltaiset nuolet ja simpukkasymbolit osoittavat suuntaa niin vuorilla kuin kaupunkien keskustoissakin.

Monet ystävät tietävät, miten legendaarinen eksyjä olen. Hyvä kun kotona löydän vessaan eksymättä. Kartan varassa kulkeminen erityisesti aamupimeässä ei kauniisti ilmaisten ole vahvuusaluettani.
Kompastelen myös paljon kaikkiin tielle osuviin esteisiin, kuten omiin jalkoihini. Täällä olen pysynyt ihmeen hyvin pystyssä.

Tänään sää on ollut mitä täydellisin. Lähdemme Santo Domingosta kuitenkin taas kuuden aikaan liikkeelle. Päivän lämpötila on hieman alle 20 astetta, tihkusadetta. Poistumme Riojan maakunnasta aamupäivällä.

Tällaisessa säässä pystyn vaivatta olemaan täysin  kehossani läsnä koko päivän matkan. Se on  transsimainen, tila. Kävely muuttuu pehmeäksi keinunnaksi eikä jalkoja särje yhtään.  Jos joku ohikulkija huikkaa ”buen camino ”, vastaukseni on osapuilleen ”bsrywfxzz”. En ehdi koota itseäni puhumismoodiin, niin mukava on vain  keinahdella eteenpäin.

Minulla tapaa muutoinkin usein mennä senat sakaisin. Nyt se on alkanut yllätyksekseni sujua myös ruotsiksi😂 . Jos olen ”fokuserad på blommor” saatan sanoa ”bokuserat på flommor”. Onneksi ystävä ymmärtää.

Nämä ekstreemihelteet ovat saaneet minut ymmärtämään omaa  aistiherkkyyttäni taas hieman  paremmin. Se  on lahja, josta olen kiitollinen. Siitä on työssäni paljon hyötyä. Se on joskus myös epämukavaa. Kun iho tuntee herkästi, kärpänen iholla on jokseenkin  yhtä miellyttävä kokemus kuin  ohilipsahtanut hammaslääkärin pora.  Kuuma, suora  paahde  iholla saa ajattelemaan rapuja kattilassa. Hikoaminen on paljon muutakin kuin hikoamista. Herkkiä aisteja voi olla  vaikea ymmärtää, jos on itse enemmin perusasetuksin varustettu.   Onneksi me erilaiset ihmiset täydennämme toisiamme.

Joitain Calle Mayoreita myöhemmin saavumme Beloradoon. Puskapirun lailla punaisena  sojottavat konnanmarjat ovat jääneet ylemmäs maastoon, täällä kasvaa taas kaunista pamparuohoa.

Tänään emme saa yösijaa ensimmäisestä paikasta. Toiseksi viimeisen yösijan saa hauskannäköinen tanskalainen nuorimies. Löydämme yöpaikat seuraavan oven takaa. Eväskananmunia emme saa keitettyä, tässä  alberguessa ei ole keittiötä.  Apu löytyy kirkosta, jonne (Luojan kiitos?)  pääsen keittopuuhiin. Pari päivää sitten meiltä  vietiin munat. Olemme keittäneet iltaisin sixpackin kananmunia evääksi ja ne  katosivat Navarretessa omille teilleen.  Varmasti hyvään  tarpeeseen, näin haluan ajatella.

Tänään syömme kulkurin lounaamme Beloradossa puiston penkillä plataanipuiden alla,  Sibeliuksen ja Mozartin soidessa.

Monien kanssakulkijoiden jalat näyttävät olevan huonossa kunnossa. Nuoren, hauskannäköisen tanskalaismiehen varpaat ovat siniset ja pahan näköiset. Tapaamme hänet lounastauollamme. Hän tuoksuu vahvasti Vaasankadulta.

Kiipeämme illansuussa liki olevalle vuorennyppylälle. Se on varmaankin rapakiveä, jossa on tiili-ja laastijäänteitä. Olisiko siellä joskus ollut luostari. Käyn korkeammalla kuin koskaan ja voitan taas vähän itseäni.

Palatesssamme alas nuori tanskalaismies tulee taas meitä vastaan laulaen ”what shall we do with a drunken sailor”. Hän on toisin tavoin korkealla kuin me äskettäin,  entistä vahvempi Vaasankadun tuoksu leijuu ilmasa

Monet näkemämme nuoret aikuiset ovat laumaantuneet 10-15 hengen monikansallisiksi laumoiksi. He kokkaavat, syövät, juhlivat ja vaeltavat yhdessä. Heidän ilonsa lämmittää sydäntä.

Onneksi meidän jalkamme, ja myös vatsamme,  ovat kestäneet hyvin matkan rasitukset. Sääkin on nyt meille mitä parhain.

We are so lucky.

9.9. Niukkaunisin yö tähän asti. Herkkä hajuaisti on  rasite silloin,  kun ympäröiviin hajuihin ei voi itse  vaikuttaa. Viime yön  ilma oli todella paksua ja sakeanaan 30 ihmisen aromeja. Kaipa vieraat ja epätavalliset hajut ikäänkuin varoittavat alitajuntaa.
Olen huomannut viime iltoina nenäni kaipaavan kovasti sitä tuoksua, josta heräsin tälle matkalle  lähtiessäni.

Aamukuudelta tihkuaa. Kulkumme  on hidasta ja väsynyttä. Muitakin väsyttää. Tilaamme siistin kahvilan sateensuojaisella ulkopöydällä, siistillä vessalla, myös saippuaa joka ei ole vessoissa itsestäänselvyys. Sellainen tulee. Syömme kiitollisina terassilla sateensuojassa aamiaiseväämme ja jatkamme tihkuisella tiellä eteenpäin. Huomaamme, että on oltava tarkkana, ettei ohita sitä, mitä on tilannut.

Sää on oikein mukava.

Pesimme eilen vaatteet kerrankin koneessa, kimpassa alaskalaisnaisen kanssa. Mietin, onko pyyhkeen pesu matkalla turhaa  snobbailua. Aamulla pudotinkin sitten vastapestyn pyyhkeen vahingossa likavesisankoon…

Viiniviljemiä ei ole Riojan rajan jälkeen näkynyt yhtäkään. Vehnäpeltoja senkin edestä. Tänään pääsemme hetkeksi takaisin yksisarvisten maailmaan  1140 m korkeuteen. Ihanan sumuista,  kaunista, rauhallista ja raikasta. Hetkinen! Missäs ne raskaat nousut ja vaivalloiset mäet olivat?? Ehdimme tehdä niistä ongelman jo etukäteen. Ihan turhaan.

Taival on tänään taas vähän pidempi, 24 km.  Pidämme muutaman tauon. Haukkaamme vuorotellen samaa juustoa, syömme tonnikalaa samasta purkista samalla lusikalla, juomme samasta pullosta.

Ravaan tiuhaan pensaikoissa.
”Hay el bano aqui? Si!”  Kun sää viileni, vedenjuontini jäi liian vähälle. Samoin venyttely. Tänään on ollut näistä asioista ns sakkopäivä. Otan opikseni.

Päkiät alkavat  jossain vaiheessa protestoida. Keskityn kuuntelemasn kehoni lihastyöskentelyä.  Ystäväni tilaa San Juan de Ortegan jo olevan lähellä. Silloin tajuan, etten ole koko päivänä ajatellut etäisyyksiä tai kelloa kertaakaan. Mikä vapaudentunne! Mitä niillä olisin tehnytkään. Nyt ei enää tarvitse kilpajuosta päivällä  helteeltä turvaan.  Ihan sama, mitä kello on.

Kohta näemme kyltin 2 km. Mihin on vielä 2 km, sitä emme tiedä.
Keskityn ajattelemaan ainoastaan  ”askel, askel,askel, askel ”ja vaivun taas jonnekin kehoni uumemiin. Kohta näkyy San Juanin raja. ”Huomaatko”, virnistän. ”Hyvin tilattu ”. Ystäväni sanoo ”en ole  sen 2 km kyltin jälkeen ajatellut enää mitään. Olen ollut hypnoosissa ja katsonut vain kantapäidesi kulkua. Ne ovat kuljettaneet”. Olemme olleet yhdessä  ”samoissa tiloissa” kävellessämme.  Se on huiman hieno kokemus tällaisessa yhteydessä.

Olemme perillä hieman yli kahdentoista. Saamme taas halvat sänkypaikat luostarista. Rinkka on perillä, vaikka tämän päivän kuljetustilauspuhelu oli minulle vaikea.  Aurinko paistaa ja pyykit kuivuvat.  Voisin syleillä  koko maailmaa. Olemme jakaneet yhdessä aivan upean päivän. Päätin aamulla mennä tämän päivän asenteella, valittamatta yhtään, edetä  tarkoin valituin sanoin ja ajatuksin. Se onnistui.

Vuoheni ( leilini) on pari päivää käyttäytynyt kuin eturauhasvaivainen. Tänään yhteistyömme on taas  sujunut saumattomasti.

Tämä onkin koulutuspäivä monin tavoin.  Luostarissa on wifi ja olut-ja välipala-automaatti sekä vieressä baari. Mielenkiintoinen yhdistelmä sinänsä. Muuta ei sitten olekaan. Ei kauppaakaan. Baarin keittiö? No hay comen, la cocina es cerrado. No, mehän olemme pitäneet kauppaa itsestäänselvänä tähän asti. Emme ehkä pidä enää. Saamme baarista säilykeruokaa ja punaviiniä ”para llevar”.  Aurinko paistaa sopivasti, ei liian kuumasti. Leiriydymme eväinemme lorisevalle suihkulähteelle.  Liotamme jalkojamme muutaman madon iloksi ihanan viileässä vedessä, juttelemme saksalaisen eläkeläisrouvan ja detroitilaisen eläkeläisviulustin kanssa. Pärjäämme tässä ja nyt. Baarista saa tarvittaessa lisää suolakeksejä, tonnikalaa ja oliivejakin purkissa. Kaikki siis hyvin. Pyykkikin kuivuu.

We are lucky, indreed. Me itsemme voittajat😏

10.9.
Olimme eilisillan mukavassa pimennossa. Wifi ja puhelin eivät nimittäin  olleet yhteistyöhaluisia. Voin täällä oikein hyvin olla ilman kumpaakin. Olimmehan sentään luostarissa.

Toissaillan aavistukset ”käsittelyyn” pyrkivistä  asioista toteutuivat eilisessä myöhäisillassa. Tähän mennessä,  tässä ja nyt meillä on käsiteltynä se, minkä on tarpeen olla käsiteltynä juuri nyt. Ihanan helppoa.

Lähdemme aamulla taipaleelle tavallista aikaisemmin, reilusti ennen kuutta. Tänään on jo aamulla   aika viileää ja rauhallista kulkea.

Pysähdymme aamiaiselle ensimmäisessä kylässä. Aamu alkaa sarastaa vasta myöhemmin. Kuljemme taas kerran läpi avointen kivisten laidunmaiden. Vain lampaiden ja lehmien  jätökset sekä muutama kellonkilahdus kertovat  karjan olevan jossain.

Yhdeltä korkeammalta paikalta näkyy samaan aikaan 4 suurehkoa tuulipuistoa.

Sää on aivan ihana. Aurinko paistaa ja lämpötila on sopiva. Tänään on fyysisesti helpoin päivä tähän asti.

Ennenkuin ehdimme oikein  huomatakaan, olemme Burgosin teollisuusalueella (noin 8 km pätkä).Sitä seuraa vähän puuduttava taival esikaupunkialueella. Sitten olemmekin Burgosissa.  Ja lopulta perillä Albergue municipalissa. Wau! Tämänhän piti olla ”mission almost impossible” -päivä!

Saamme jonottaa tunnin vuodepaikkoja. Onneksi saamme omamme. We are lucky

Olen aivan uuvuksissa. Lepään toista tuntia. Kun saan itseni kerättyä kasaan, haemme ”Dia”sta ruokaa sekä pullon Cavaa illaksi. Nyt on syytä juhlia vähän. Es de Fin de Camino por esta vez. El  Camino loppuu meidän osaltamme tähän tältä vuodelta. Meille uskomaton saavutus.

Ehdimme jo  sekaantua päivissä. Meille jäi yksi päivä ”ylimääräistä” aikaa siirtyä Madridiin. Sinne suuntaamme huomenna. Kotiin lennämme vasta maanantaiaamuna.

Illalla pääsemme vielä  nauttimaan paikallisen ”big band”in soitosta katedraalin edessä.  Seuraan lämpimin sydämin soittoa ja henkilökohtaisista syistä   erityisesti  viisihenkisen nuorten muodostaman  lyömäsoitinryhmän työskentelyä. Tämän porukan soittoon ei  ”eiku”ja mahdu. Soittokaverit tietävät, että ”eiku”on maailman soitetun kappale … Aivan mahtava huipennus El Caminolleni! Tämä Bbb.ksi ristimäni (Burgos brass band) päätti esityksensä huikeaan  Granada-teokseen. Ilta on saapunut Burgosiin. Tämä osa kaupunkia juhlii tänä iltana kanssamme.

Ennen lähtöämme ystäväni kysyi, olenko ajatellut kävellä Logronoon vai ehkä Burgosiin asti. Vastasin, etten tiedä. En aseta tavoitteita.

Oman kokemukseni mukaan odotukset tuottavat lähinnä pettymyksiä. On siis parempi pyrkiä elämään odotuksia. Tässä ja nyt. Helppoahan se ei ole. Yksinkertaista kylläkin.

Burgosin mahtavassa katedraalissa on tänään ollut monet häät. Palatessani aukiolta soittoa kuulemasta kävelen tyhjän kirkkopihan läpi. Riisi ja serpentiinit kahisevat jaloissani. Pysähdyn, katson takanani olevia jyhkeitä, korkeita tammiovia ja huikeita  korkeita torneja.  Oma kanttini ei kestäisi kävellä kenenkään  kanssa tuollaisista ovista sisään tai ulos.

Kellot soivat hääpareille  kuin Notre Damen kellonsoittaja olisi seonnut. Papatit paukkuvat ja riisi lentää.

Menemme baariin juomaan meidän 49-vuotiaiden tätien hyvin  ansaitsemat Mojitot. Ahora es fin de Camino por la este ano. Tähän loppuu meidän el  Caminomme tältä vuodelta.

Kiitos teille mukanamme matkanneille. Kiitos rakkaalle ystävälleni jo 43 vuoden ajalta. Kiitos rakkaille ja tärkeille ihmisilleni. Kiitos teille kaikille, jotka kukin omalla tavallanne mahdollistitte tämän upean unohtumattoman matkan alkupään. Teitä on ihanan monta. Olen teistä kaikista elämässäni kiitollinen.

Nyt säästämään ensi (tai sitä seuraavaa??)  vuotta varten. Edessä on vielä viitisensataa kilometriä tällä oudolla mutta ihanalla tiellä.

We are so lucky 💕